“Hei! Eli ajattelimme pitää roskan keruu päivän kerran viikossa.
Emme siis kokoonnu missään.
Saat ryhtyä mukaan roskan keruuseen.
PELASTA MAAILMA! ÄLÄ ROSKAA.
T: "luonnon pelastajat”
Lähikaupan ilmoitustaululle ripustettu paperilappu kosketti minua. Käsiala oli haparoivaa, T-kirjainten hatut leijuivat holtittomasti. Kirjoittajilla ei ollut paljon ikää, mutta ympäristötietoisuutta sitäkin enemmän. He olivat oivaltaneet, mitä ovat todella tärkeät asiat.
Vuosi pari sitten tuon lapun lukeminen olisi voinut sysätä ajatukseni ammatinvalintakysymyksiin. Jos ympäristö- ja luonnonsuojelutyö oli minusta nykymaailmassa kutakuinkin tärkein asia, miksi ihmeessä olin päätynyt töihin kirjastoon? Toki kirjastoihminenkin voi vapaa-ajallaan tehdä ympäristötyötä, mutta töissä hän hyllyttää aineistoa, hoitaa kokoelmia, etsii tietoa, palvelee asiakkaita ja edistää lukemista – eli keskittyy ihmiseen ja kulttuuriin. Ei siihen yhtälöön luonto isosti sovi, vaikka ilmastonmuutos ja luontokato ahdistaisi.
On paljolti Kirjastojen ympäristötietoisuus 2020-luvulle -hankkeen ansiota, että tänään ajattelen toisin. Uskon, että kirjastotyön ja ympäristövastuun välille on luotavissa polkuja ja siteitä. Olkoot kuinka seitinohuita tahansa, ne ovat kuitenkin yhdistäviä tekijöitä. Ne mahdollistavat sen, että myös kirjasto voi olla luonnon pelastaja!
Päädyin mukaan hankkeeseen juuri niin loogisesti kuin hankkeisiin yleensä päädytään. Esimies kysyi, kiinnostaisiko, ja minä vastasin, että kiinnostaa kyllä, ja jotain tällaista olen oikeastaan odottanut. Ilman suurempia ennakkovalmisteluja aloin osallistua hankkeen ohjausryhmän kokouksiin. Alkuun olo tuntui haparoivalta: asiaa oli paljon, ideat poukkoilivat sinne tänne. Yritin pysyä kartalla, vaikka usein tuntui, että olin hypännyt liikkuvaan junaan, jossa muut olivat matkanneet jo kauemmin.
Talven mittaan hanke alkoi jäsentyä mielessäni paremmin. Kirjastojen hiilijalanjälkimittaukset osoittivat, että projekti poikii konkreettista ja kiinnostavaa faktaa. Ohjausryhmän keskustelut olivat aidosti innostavia ja vakuutuin kerta toisensa jälkeen siitä, että ympäristövastuuta pohditaan nyt kirjastoissa laajalla rintamalla. Jonkinlaiseksi huipentumaksi koin kevättalven koulutustilaisuudet. Koulutusten jälkeen ajatukset askaroivat kaikessa kuullussa monta päivää. Jotkut esitykset piti katsoa Kirjastokaistalta uudelleen.
Katsoessani nyt taaksepäin huomaan, että minulle henkilökohtaisesti hankkeen tärkein anti oli psykologista laatua. Aikaisemmin olin suhtautunut hyvin kyynisesti ajatukseen, että kirjastot voisivat avautua ympäristötyölle laajemmin. Epäilin, että kirjastot ovat ihan liian jähmeitä organisaatioita näin radikaaleille avauksille. Tässä suhteessa hanke muutti ajatukseni ja vakuutti minut siitä, että kirjastomaailmassa on suuri joukko ammattilaisia, jotka ovat valmiita tekemään töitä sen eteen, että tulevaisuuden kirjasto olisi myös ekologisesti kestävämpi ja tiedostavampi. Kokemus oli innostava ja antoi sysäyksen esimerkiksi siihen, että perustimme myös Rovaniemen kaupunginkirjastoon oman ympäristötyöryhmän. Sen tuella kierrätystä on nyt tehostettu ja muovin käyttöä vähennetty, ideoita kerätty ja keskusteluja käyty laajemminkin Lapin kirjastojen kesken. Uskon, että työ tuottaa hedelmää jatkossakin.
Vaikka työskentelen itse kohtalaisen suuressa kirjastossa, ajatukseni kääntyivät hankkeen aikana usein pohjoisen Suomen pieniin kirjastoihin. Miltä ympäristötyö näyttäytyy niiden näkökulmasta? Yksi ongelmakohta on resurssit. Mitä vaikkapa parin henkilön kirjastossa voidaan tehdä ympäristön eteen, jos päivät ovat käytännössä alusta loppuun asiakaspalvelua ja juoksevien asioiden hoitoa? Ei mitään? Vai voidaanko sittenkin? Lapin alueen kirjastolaisten kanssa keskustellessani sain viestiä, että aina voidaan jotain yrittää. Jos ei muuta niin pannaan ainakin painetta kuntapäättäjiin, että edes se jätehuolto ja kierrätys tulisivat vihdoin kuntoon.
Alueelliset erityispiirteet vaikuttavat myös kirjastojen ympäristötyön yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen. Lappi on monelle suomalaiselle luontoretkeilyn ykköskohde, mutta samalla se on aluetta, jossa ympäristönsuojelu herättää helpommin ristiriitoja kuin vaikkapa etelän kasvukeskuksissa. Kun Helsingin pinta-alasta on suojeltu noin 3 %, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa vastaava luku on 70–83 %. Kun tähän yhtälöön lasketaan mukaan sellaisia tekijöitä kuin työttömyys, matkailu ja poronhoito, on ymmärrettävää, että intressejä on moneksi ja harvasta ympäristönsuojelupyrkimyksestä kaikki ovat samaa mieltä. Tai, kuten eräs lappilainen kollegani totesi: jos kirjasto alkaa vuokrata urheiluvälineitä ja akkuporakoineita, se on suoraan pois meidän kylän viimeisiltä yrittäjiltä.
Niinpä. Ympäristökysymykset eivät ole yksioikoisia, eivät kirjastoissakaan. Luonnonsuojelun keskiössä on luonnon hyvä, kirjastotyössä taas ihmisen hyvinvointi ja inhimillisen kulttuurin kukoistus. Näiden kahden yhteensovittaminen ei ole täysin ristiriidatonta. Mutta ei sen mahdotontakaan tarvitse olla. Jos lähtökohtana ei ole täysin biosentrinen arvomaailma vaan maltillisempi näkemys ihmisen ja luonnon rinnakkainelosta, kirjasto mahtuu tähän visioon erinomaisesti. Olemme länsimaisessa historiassa eräänlainen kiertotalouden edelläkävijä. Emme tavoittele taloudellista voittoa ja lisäksi meillä on puolellamme tietty demokraattisuuden ja puolueettomuuden perinne. Uskon, että ympäristötyössä nämä tekijät ovat kirjastolle eduksi.
Ajatellaan vaikka ympäristödebattia. Mikä olisikaan parempi areena ympäristöä koskevalle yhteiskunnalliselle keskustelulle kuin yleinen kirjasto? Paikka, joka palvelee kaikkia asiakkaita tiedontarpeissa, ja jota ei mielletä minkään suunnan vallan tai eliitin keskukseksi. Minun unelmassani juuri kirjasto voisi olla yhä useammin se foorumi, jossa panelistit saavat yleisön edessä irrotella kielenkannat ja vääntää kättä vaelluskaloista ja petojen suojelusta, metsänhakkuista, ilmastonmuutoksesta ja kaivosten ympäristövastuusta. Kiihkeästi ja suoraan, mutta toisia kunnioittaen ja ihmisen ja luonnon parasta etsien.
Myönnän, että visioni voi olla naiivi. Mutta olen mielelläni naiivi, jos se antaa työhöni uutta potkua ja uskoa tulevaan.
Kimmo Korteniemi
FL, kirjastonhoitaja
Rovaniemen kaupunginkirjasto
Lasten ja nuorten kirjastopalvelut