Ympäristötoivon lainasto -hanke
Kokeilun lähtökohdiksi otettiin positiivisuus ja ratkaisukeskeisyys. Pelottavien kauhukuvien sijasta halusimme nostaa esille perusteltua toivoa ja kertoa siitä, mitä hyvää pitkällinen ympäristönsuojelutyö on Suomessa tuottanut ja tuottaa koko ajan. Tavoitteena oli siis ennen kaikkea innostaa koululaisia toimimaan luonnon puolesta. Seuraavassa tarkastelen yksityiskohtaisemmin, miksi tällaiseen lähestymistapaan päädyttiin ja millaisia kokemuksia hankkeen kouluyhteistyöstä saatiin.
Ympäristöahdistus ja positiivisen ympäristökasvatuksen tarve
Viimeistään vuonna 2021 julkaistu Nuorisobarometri toi julkisuuteen sen, mitä monet tutkijat ja kasvatuksen ammattilaiset olivat jo aikaisemmin havainneet: ilmasto- ja ympäristöahdistuksesta on tullut merkittävä osa nuorten kokemusmaailmaa. Samalla kun lasten ja nuorten tietämys ilmastonmuutoksesta, luontokadosta ja muista ympäristöhaasteista on lisääntynyt, tieto näyttää ainakin jossain määrin myös lisänneen tuskaa. Nuorisobarometrin mukaan esimerkiksi 75 % nuorista koki surua luonnon tuhoutumisesta ja vain 38 % suhtautui toiveikkaasti maailman tulevaisuuteen.
Nuorisobarometrin kohteena olivat 15–29-vuotiaat suomalaisnuoret, mutta on selvää, että samat kokemukset ovat vaarassa valua yhä nuorempiin ikäluokkiin. Asiaan ollaan heräämässä kasvatusalan organisaatioissa. Esimerkiksi Opetushallituksen Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2022, 49) määrittelee päiväkoti-ikäisten ympäristökasvatuksen tavoitteet näin: “On tärkeä huolehtia siitä, että lapset kokevat voivansa omilla teoillaan vaikuttaa kestävään elämäntapaan mutta ilman että heidän tarvitsee kantaa lapsina liian suurta vastuuta kestävän elämäntavan ylläpitämisestä.”
Sama periaate lienee sovellettavissa myös koululaisiin: vastuullisuuteen kasvattaminen on tärkeää, mutta samalla on suojeltava lapsen oikeutta olla lapsi. Pieniä hartioita ei ole tarkoitettu kantamaan liian suurta vastuuta tulevaisuudesta.
Kirjat ympäristökasvattajana
Kirjastoammattilaisen näkökulmasta on ilahduttavaa, että psykologisesti viisas, tunnetaitoja huomioiva ja positiivisesti rohkaiseva lähestymistapa näkyy monissa luonto- ja ympäristöaiheisissa lastenkirjoissa. Tiina ja Marjo Nygårdin Hulivili ja oikkuileva ilmasto (2020) on mainio esimerkki siitä, miten ilmastonmuutoksen kaltaisesta vakavasta aiheesta voidaan kertoa lapsille myös hauskasti ja havainnollisesti, toivoon, tarmoon ja omiin pieniin ekotekoihin ohjaten. Terhi Kankaan ja Anna Aallon Helga ja Helmeri ilmastoagentteina (2021) taas nostaa esille tietämisen positiiviset merkitykset. Ilmastoahdistus ainakin lieventyy, kun tiedämme myös kaikesta siitä, mitä hyvää ympäristön eteen tehdään. Maijaliisa Erkkolan ja Riikka Pajulahden Kestokamut järkieväiden jäljillä (2022) tarttuu puolestaan herkkään aiheeseen ja esittelee ravinnon ympäristövaikutuksia lapsiyleisölle. Teksti on käytännöllistä ja asioita pohditaan avarasti eri näkökulmista, ilman mustavalkoisia ja syyllistäviä asetelmia.
Kun ikäluokissa siirrytään ylöspäin, toimintaan ja positiivisiin oivalluksiin ohjaavan lukemisen löytäminen käy yllättäen vaikeammaksi. Positiivisemman otteen puute tuntuu jo viides- ja kuudesluokkalaisille sopivan kirjallisuuden kohdalla, yläkouluikäisten kohdalla kato on vieläkin suurempi. Kun tarjonta rajautuu lähinnä ympäristöongelmia esitteleviin karuihin tietoteoksiin tai kaunokirjallisuuden dystooppisiin tulevaisuudenkuviin, kannustavaa viestiä on vaikea välittää pelkästään perinteisen kirjavinkkauksen keinoin.
Kirjasto ympäristökasvattajana: yksi esimerkki
Ympäristötoivon lainasto -hankkeessa luokkavierailujemme ja ympäristöpajojemme kohteina oli kolmas- ja kuudesluokkalaisia. Menimme luokkiin ennen kaikkea keskustelemaan ja puhumaan ympäristöasioista. Kirjoja oli mukana, mutta ne eivät olleet vinkattavina eivätkä keskustelun lähtökohtana vaan jäivät luokkiin virikkeeksi lisäperehtymiselle aiheeseen.
Lähestyimme ympäristöasioita tunnetaitojen kautta. Näytimme lapsille erilaisia luontokuvia ja pyysimme heitä kertomaan, millaisia tunteita kukin kuva herätti. Ei ollut yllätys, että hakkuuraiskio tai meren rannalle ajautuneet muovijätteet saivat aikaan negatiivisia tunteita. Vastaavasti vanha metsä, kirkasvetinen puro tai vaikkapa söpö naali nostattivat luokassa iloisia ja myönteisiä huudahduksia.
Kun esitimme kysymyksen, miksi näin tapahtuu tai miksi rikkinäinen kottikärry ei herätä meissä yhtä voimakkaita tunnereaktioita, vastaus tuli yleensä pienen miettimisen jälkeen oppilaiden omasta suusta: luonnon kanssa me olemme yhtä ja jos luonto tuhoutuu, myös ihmiselle voi käydä huonosti.
Niinpä. Surulle ja huolelle on siis aihetta. Mutta kuinka paljon kannattaa surra? Tämä oli iso kysymys, jota pohdimme myös luonnon itsensä näkökulmasta. Ottaisiko hätää kärsivä luonto mieluummin kaveriksi maahan kaatuneen murehtijan vai sen, joka haluaa tehdä ja toimia, vaikka sitten kiukun ja surunkin voimalla? Kun hylkäsimme yltiömurehtimisen vaihtoehdon liian tehottomana, keskustelumme suuntautui sen miettimiseen, mistä toiveikkaita ajatuksia voisi löytää.
Tässä kohtaa käännyimme tunteista tietoon ja tiedonhakuun. Kirjoja penkomalla, uutisia lukemalla ja mediaa kriittisesti seuraamalla voi löytää esimerkkejä siitä, missä asioissa ympäristönsuojelussa on onnistuttu ja mitä hyvää on kyetty tekemään. Ihan helppoa tällaisen positiivisen tiedon löytäminen ei tosin ole, sillä media tuppaa kertomaan mieluummin negatiivisista tapahtumista. Yllättävän moni koululainen tunnisti kuitenkin yhden tuoreen hyvän uutisen: naalin pesinnän onnistuminen Suomessa lähes kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen oli huomattu.
Moni kolmas- ja kuudesluokkalainen vaikutti olevan aidosti kiinnostunut, kun kerroimme historiallisia esimerkkejä vaikkapa siitä, miten paljon kierrätys ja jätehuolto ovat viime vuosikymmeninä kehittyneet. Tai miten paljon monet Suomen teollisuuspaikkakuntien vesistöt ovat puhdistuneet. Entäpä luonnonsuojelualueiden verkosto? Se on kasvanut moninkertaiseksi siitä ajasta, kun nykykoululaisten vanhemmat tai isovanhemmat olivat lapsia. Pelkästään Urho Kekkosen kansallispuiston synty on suorastaan jännityskertomus siitä, miten vuosikymmenien sitkeällä työllä ja kekseliäisyydellä saatiin lopulta pelastettua yksi Euroopan viimeisistä metsäerämaista.
Tietämisen lisäksi panostimme ympäristöpajoissa omien tekojen miettimiseen. Monien tutkimusten mukaan toiminta, osallistuminen ja omat pienet ympäristöteot ovat parhaita keinoja ympäristö- ja ilmastoahdistuksen torjumiseen. Teimme ympäristövisoja, joissa oppilaat joutuivat miettimään, mitä ympäristön ja luonnon huomioiminen tarkoittaisi vaikkapa muovin käyttämisessä, lomasuunnitelmien tekemisessä tai välipalan valmistamisessa. Monet oppilaat innostuivat myös askartelemaan kartongista toivon puita, joiden oksille he kirjoittivat omia ekotekojaan tai muita positiivisia ympäristöhavaintoja.
Mitä jäi käteen?
Kokemuksemme hankkeen luokkakäynneistä olivat poikkeuksetta mukavia. Keskustelevan metodin toimivuus tosin riippui paljolti luokan aktiivisuudesta. Joidenkin luokkien kanssa keskustelu lähti suorastaan lentoon, toisten kohdalla se jäi niukemmaksi. Tällöin ympäristöpaja painottui liikaakin kirjastoammattilaisen oman puheen ja esityksen varaan. Osallistavien tehtävien lisääminen voisi epäilemättä parantaa kommunikaatiota ujompien oppilaiden kanssa.
Jotkin käsitellyt aiheet olivat abstraktisuudessaan selvästi liian vaikeita monille kolmasluokkalaisille. Kuudesluokkalaisten kohdalla tätä ongelmaa ei ollut, pikemminkin he yllättivät monipuolisella tietämyksellään ympäristöasioista. Vaikutelmaksi jäi, että kolmasluokkalaisille ja sitä nuoremmille koululaisille ympäristöteemaan painottuva kirjavinkkaus voisi olla erittäin toimiva työtapa. Abstraktien kokonaiskuvien sijasta pienet koululaiset kaipaavat käytännöllisiä ja havainnollisia esimerkkejä siitä, miten luonnosta pidetään huolta. Ja tätä ainesta lastenkirjallisuudesta löytyy mainiosti.
Kirjaston perinteisten työtapojen näkökulmasta hankkeessa kokeillut ympäristöpajat ja luokkakäynnit olivat monella tapaa uudenlaisia avauksia. Tämä voi ymmärrettävästi herättää arkuutta ja kriittisiäkin kysymyksiä siitä, voiko kirjastoammattilainen ryhtyä ympäristövalistajaksi. Oma kokemuksemme on, että kuilu ei ole ylittämätön. Oleellisinta on kirjastoammattilaisen oma kiinnostus ja motivaatio. Hyvään alkuun pääsee jo sillä, että tutustuu lapsille ja nuorille kirjoitettuun ympäristö- ja luontoaiheiseen kirjallisuuteen.
Kimmo Korteniemi
hankekoordinaattori
Rovaniemen kaupunginkirjasto