Hei. Yritän selvittää hätäpuheluiden historiaa. Itseäni kiinnostava ajanjakso on 1939-1945. Wikipediassa kerrotaan, että "kuntien yhteiset palohälytyskeskukset aloittivat toimintansa 1950-luvun lopulla", ja että hätänumeropalvelu valtakunnallistettiin vasta 1983.
Miten, ja minne, on voinut lankapuhelimen omistava henkilö soittaa ennen sitä, vaikkapa 1940-luvulla? Otetaan skenaario, jossa henkilö haluaisi ilmoittaa näkemästään tulipalosta viranomaisille. Oliko minkäänlaista yleistä hätänumeroa olemassa, vai pitikö soittaa suoraan paikalliselle palokunnalle? Vai pitikö soittaa keskukseen josta yhdistettiin puhelu eteenpäin? Kuinka tuollaiseen keskukseen sai lankapuhelimella yhteyden?
Vastaus
Lähetin kysymyksesi sisäministeriön pelastustoimeen, josta pelastusneuvos Janne Koivukoski antoi oman vastauksensa: "Aluehätäkeskusten käyttöönoton yhteydessä 1978 otettiin käyttöön palokunnalle hälytysnumero 000. Ennen tätä numero oli kunkin kunnan itse valitsema, vaikkakin siinäkin oli suurempien kaupunkien osalta yhtenäistä käytäntöä. Lisäksi oli erillisiä palohälytyspuhelimia, jotka oli kytketty suoraan palokuntaan. Itse olen vastannut lapsena Perhon kunnan palohälytyspuhelimeen, joka oli meidän kotinumeromme 136. Nuo Wikipedian tiedot olivat epämääräisiä ja jopa harhaan johtavia."
Toinen mahdollinen tietolähde, jota en tässä ajassa saanut käsiini, voisi olla teos Kun jotain sattuu : palo- ja pelastustoimi Helsingissä 150 vuotta / Outi Ampuja (toim.), Helsingin kaupunki, pelastuslaitos (2011). Kirja on varattavissa Helmet.fi:n kautta. https://www.helmet.fi/fi-FI
Netistä löytyy myös Erkko Anttolan väitöskirja Esikaupunkien vuosisata : Paikallinen yhteisöllisyys Helsingin seudun vanhoissa työväen esikaupungeissa 1900-luvulla. Anttola kirjoittaa 1930-luvun palohälytyksistä näin: "Kun varsinainen palohälytys tapahtui, kaiken tämän etukäteen tapahtuneen harjoittelun ja valmistautumisen oli muunnuttava nopeaksi ja tehokkaaksi toiminnaksi. Tapahtumat lähtivät etenemään siten, että palohälytys annettiin ensin puhelimella tai muulla tavoin tiettyjen palokuntalaisten koteihin. Tämän jälkeen kylällä asuneille palokuntalaisille annettiin yleinen palohälytys, käyttäen apuna kovaäänisiä palotorvia, sireeneitä tai vellikelloja." Anttola jatkaa, että palotorvi oli palosireeniä kätevämpi, koska sillä voitiin soittaa yksinkertaisia koodeja.
Helsingin Sanomien Aikakoneesta löytyi pieni uutinen (14.3.1939) ilkivaltaisesta palohälytyksestä, jossa palokunta hälytettiin paikalle Oikokadulla sijaitsevasta palokellosta.
Lähteet:
Anttola, Erkko: Esikaupunkien vuosisata : Paikallinen yhteisöllisyys Helsingin seudun vanhoissa työväen esikaupungeissa 1900-luvulla. Väitöskirja, 2015. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/154056/Esikaupu.pdf?se… (pdf)
Kommentoi vastausta