Vanhoissa suomalaisissa sanomalehdissä (kuten Kansalliskirjaston verkkosivuille digitoiduissa) näkee samassakin numerossa sekä vanhoja fraktuurakirjaimia että nykyisistä kirjoista ja lehdistä tuttuja. Milloin kouluissa lakattiin opettamasta fraktuuran lukemisen taitoa?
Vastaus
Suomen lasten aapisissa ja lukukirjoissa fraktuura sinnitteli yllättävän pitkään suhteessa siihen, milloin "fraktuuran ja antikvan välisen taistelun" voi katsoa päättyneen jälkimmäisen hyväksi. Asiaan lienee ollut vaikutuksensa sillä, että meillä fraktuura miellettiin vahvasti "suomalaisiksi puustaveiksi" ja näiden puolustajille kansalliselle yleisölle tarkoitetun tekstin painaminen "latinalaisin kirjaimin" oli suurin piirtein yhtä sopivaa kuin suomalaisen talonpojan pukeminen roomalaiseen vaateparteen. Aluksi antikvalla ladottiinkin ainoastaan suomalaiselle sivistyneistölle tarkoitetut kirjat; kaikki laajimpien kansankerrosten teokset ja sanomalehdet ladottiin fraktuuralla. Päivälehti yritti 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa yrityksen muuttaa fraktuurasta antikvaan, mutta maalaisyleisön vastalauseet pakottivat luopumaan yrityksestä. Viimein 15.9.1912 rohkeni Uusi Suometar ensimmäisenä suomalaisena sanomalehtenä ottaa antikvan käytäntöön kaikissa teksteissään. Vastalauseita ei suinkaan puuttunut, mutta lehti piti päänsä ja vähitellen seurasivat toisetkin sanomalehdet annettua esimerkkiä. Fraktuuran "alasajon" nopeutta ja täydellisyyttä kuvastaa hyvin Yrjö A. Jäntin huomautus hänen vuonna 1940 ilmestyneessä Kirjapainotaidon historiassaan: "Nykyisin ei fraktuurakirjakkeita liene lainkaan suurimmassa osassa kirjapainojamme."
Aapistemme joukossa oli vielä pitkään vuoden 1912 jälkeenkin sellaisia, jotka aloittivat lukemaan opettamisen fraktuurakirjaimin. Aukusti Salo viittasi tähän 1946 julkaistussa kirjassaan Suomalaisen kasvatuksen peruskysymyksiä: "Vielä 20-30 v. sitten Suomen lapset saivat verraten yleisesti aapisistansa oppia lukemistaidon fraktuurakirjaimin, ja tämä oppiminen saattoi monta kyyneltä pusertumaan heidän silmistään. -- " Pikku hiljaa fraktuura alkoi aapisissakin syrjäytyä. "Fraktuurakirjaimet esiintyvät vasta kirjan kolmannessa osassa, kun ensin on saavutettu varma pohja antiikvalla painetun lukemisessa. Fraktuuralla painettuja lukukappaleita löytyy tässä aapisessa suhteellisesti vähän, koska kirjallisuudessa kaikkialla fraktuura näyttää olevan väistymässä antiikvan tieltä", kirjoittaa Siviä Heinämaa esipuheessaan vuonna 1928 ilmestyneeseen kirjaan Aapinen : alakansakoulun lukukirja. Lukemaan opettelua ei enää aloitettu fraktuurasta ja siihen tutustuminen ylipäänsä siirtyi myöhempään ajankohtaan – lopulta vasta toisen kouluvuoden aikana tapahtuvaksi. Paljon aikaakaan siihen ei ollut tarkoitus uhrata: "Koko fraktuura-kirjaimisto opitaankin yleensä 4:ssä à 5:ssä alakansakoulun lukemistunnissa (à noin 22 min.), vieläpä supistetussa alakansakoulussa se voidaan suorittaa tuntuvasti nopeamminkin", kirjoittaa Aukusti Salo Alakansakoulun opetusoppinsa puhumisen ja lukemisen opetusta käsittelevässä osassa.
1930-luvun jälkipuoliskolle tultaessa julkaistiin jo aapisia, joissa fraktuuraa ei ollut käytetty lainkaan. Sanomalehtiarvostelu Martti Haavion Iloisesta aapisesta (1937) toteaakin: "Mukaan ei ole sekoitettu sinne tänne fraktuuraa, tuota jo suurin piirtein käytännöstä pois joutunutta kirjasinlajia. Se opetetaan vasta myöhemmällä asteella." Aivan täsmällistä vastausta siihen, milloin fraktuuran opettaminen kouluissamme tyystin loppui, en valitettavasti löytänyt. Sotien jälkeen julkaistuissa oppikirjoissa fraktuuraa ei kuitenkaan yleensä enää käsitellä. Kun tämän huomion rinnalle otetaan vielä Aukusti Salon 1946 kirjassaan esittämät fraktuuraa väheksyvät kommentit, voisi otaksua 40-luvun ensimmäisen puoliskon jonkinlaiseksi rajapyykiksi. Koulu- ja opettajakohtaisia eroja on toki saattanut olla – siksikin, ettei opetuksessa välttämättä käytetty kaikkein viimeisimpiä oppikirjoja, ja koska opetus menneinä aikoina ei ylipäänsä ollut niin tiukasti virallisia opetussuunnitelmia noudattavaa kuin nykyään. Katri Karasma muistuttaa kirjassaan Aapisesta ylioppilaskokeeseen : äidinkielen opetuksen historia äidinkielen opettajasta, "joka teki vuosikirjassa tunnustuksen, että hän oli ollut kymmenen vuotta äidinkielen opettajana tietämättä, että on olemassa opetussuunnitelma".
Lähteet:
Siviä Heinämaa, Aapinen : alakansakoulun lukukirja
'Iloinen aapinen'. – Ylä-Vuoksi, 22.5.1937
Yrjö A. Jäntti, Kirjapainotaidon historia
Katri Karasma, Aapisesta ylioppilaskokeeseen : äidinkielen opetuksen historia
Aukusti Salo, Alakansakoulun opetusoppi. 4, Puhumisen ja lukemisen opetus
Aukusti Salo, Suomalaisen kasvatuksen peruskysymyksiä. 1
Kommentit
1950-luvun lopulla kyläkoulun yhdysluokassa opettaja keskittyi vuorotellen ensi- ja toisluokkalaisiin. Kun jäi ylimääräistä aikaa, saimme lueskella omin päin luokan kirjahyllyyn kerättyjä käytöstä poistettuja mutta hyväkuntoisia oppikirjoja. Joukossa oli meidän upouuden "Kultaisen aapisen" edeltäjiä, joissa esiteltiin alkusivuilla meillekin tuttuja kirjaimia - ja kirjan loppupuolella fraktuurakirjaimia. Niiden lukemisen taidosta on ollut vuosikymmenten mittaan iloa lukemattomissa yhteyksissä.
Koulutalo oli poltettu lokakuussa 1944, ja evakosta palattua oli jouduttu hankkimaan väliaikaistiloihin uudet opetusmateriaalitkin. Meidän vapaaehtoiset oheislukemistomme lienevät olleet siis käytössä 1940-luvun puolivälistä lähtien.
Kommentoi vastausta