Suomeen tuli etunimilaki 1946, mutta oliko sitä ennen olemassa lakeja tai säädöksiä, jotka määräsivät minkälainen etunimi sai olla? Törmäsin tapaukseen 1800-1900-luvun vaihteesta, jossa äidin nimi oli Johanna Katariina, ja (elossa olevien) tytärten nimi oli Johanna Wilhelmiina ja Johanna Elisabet. Ilmeisesti enää ei saa lapsia nimetä samalla etunimellä, mutta toinen nimi saa olla sama. Ennen vanhaan myös uusia lapsia nimettiin kuolleiden lasten nimellä, mutta tässä tapauksessa molemmat lapset elivät aikuisuuteen asti. Oliko tälläisessä Johanna-tapauksessa myös lasten kutsumanimi todennäköisesti toinen nimi?
Vastaus
Lähetin kysymyksesi Kotimaisten kielten keskuksen nimineuvontaan, josta vastasi nimistön erityisasiantuntija Petra Saarnisto seuraavasti:
"Nykyisessä etu- ja sukunimilaissa tosiaan sanotaan, että ”lapsen ensimmäiseksi etunimeksi ei voida kuin erityisestä syystä hyväksyä nimeä, joka on nimensaajan elossa olevalla sisaruksella tai puolisisaruksella ensimmäisenä nimenä”. Ennen vuonna 1946 voimaan tullutta ensimmäistä etunimilakia ei kuitenkaan ollut mitään lakia, jolla olisi säädelty etunimiä. Sen sijaan kastava pappi saattoi vaikuttaa lapselle annettavaan nimeen (esimerkiksi kirjoitusasuun). Oli siis mahdollista antaa saman perheen lapsille samoja ensimmäisiä nimiä.
Olisi kuitenkin ollut hankalaa, jos perheessä olisi lapsilla ollut samoja puhuttelunimiä, joten tässä tapauksessa ehkä käytettiin jälkimmäisiä nimiä tai esimerkiksi äiti saattoi olla Johanna, vanhempi tytär Hanna ja nuorempi tytär vaikkapa Liisa. Suomenkieliset nimittäin käyttivät kirkonkirjoihin merkityistä nimistä kansanomaisia puhuttelumuotoja. Toisaalta varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa saatettiin käyttää puhuttelussa kumpaakin etunimeä; tällöin tyttäriä olisi kutsuttu Johanna Wilhelmiinaksi ja Johanna Elisabetiksi. Rippikirjoista voi usein saada kastettujen luetteloja paremmin tietoa siitä, mitä nimeä ihmisestä tosiasiallisesti käytettiin."
Kommentoi vastausta