"Sivistynyt ihminen ei kiroile". Onko kiroilemattomuus sivistyksen mittari? Miksi kiroileminen ei ole sivistynyttä?

Ilmaisulla ”sivistynyt ihminen” varmaankin tarkoitetaan ”kunnollista tai hyvin käyttäytyvää ihmistä”. Sivistys opillisena tietämyksenä ei sinänsä oikein mitenkään olla kytköksissä kiroilemiseen.

”Uudessa käytöksen kultaisessa kirjassa” (WSOY, 1997) Sirkka Lassila on sitä mieltä, että ”[e]rilaiset hävyttömyydet ja kirosanat eivät kuulu hyvään keskusteluun. Eivät ylipäätään minkäänlaiseen keskusteluun” (s. 52). Lassila kritisoi etenkin nuorten kielenkäyttöä ja väittää voimasanojen olevan vain oman puheen ja olemuksen – arvatenkin Lassilan mielestä turhaa – pönkittämistä. Aikuisten kiroilua Lassila pitää paheksuttavana, koska lapset ja nuoret oppivat kiroilun heidän antamastaan esimerkistä.

Jari Tammi on puolestaan aivan eri linjoilla ”Suuren kirosanakirjan” (Pikku-idis, 1993) esipuheessa. Tammi väittää kiroilua suorastaan velvollisuudeksi ja kehuu sen edistävän mielenterveyttä, vähentävän tapaturmia ja ilmaisevan yksilöllisyyttä. Hän kehottaa sellaisia heittämään kuvainnollisesti ensimmäisen kiven, jotka eivät ole koskaan elämässään kiroilleet.

Oma näkemykseni on se, ettei kiroilu ole mitenkään ehdottoman tuomittavaa tai sivistymätöntä. Kiroilun sopivuus riippuu tilanteesta. En pitäisi kamalan tuomittavana, jos joku vaikkapa jalan satuttaessaan laskettelee ärräpäitä. Toisaalta ei olisi ehkä kovin sivistynyttä ja soveliasta, jos vaikkapa kirjastovirkailija asiakasta palvellessaan laskettelisi taajasti kirosanoja. Sivistynyt kiroilu on taitolaji, jonka säännöt vaihtelevat sen mukaan, keneltä kysytään.