Silloin kun Suomessa oli säätyvaltiopäivät, minkä kokoisia säädyt olivat eli montako valtiopäiväedustajaa niillä oli? Minkä kokoisia säätyjen vaalipiirit…

Säätyvaltiopäivien olemuksesta kiinnostuneelle suosittelisin Suomen eduskunta 100 -vuotta sarjassa ilmestynyttä Juhani Myllyn kirjaa Edustuksellisen kansanvallan läpimurto. Se sisältää tiivistetyssä muodossa erinomaisen selkeän esityksen kansanedustuksesta säätyvaltiopäivillä. Lisäksi siinä ovat liitteinä mukana sekä Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiopäiväjärjestys että Suomen Suuriruhtinaanmaan vaalilaki.

Suomen säätyvaltiopäivät kokoontuivat keisarin kutsusta. Vuodesta 1863 lähtien varsinaiset valtiopäivät kutsuttiin koolle 3–5 vuoden välein. Suomalaisten oikeus osallistua valtiopäivämiehen valintaan määräytyi vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen pohjalta syntyperän, ammattiaseman, varallisuuden tai maanomistuksen mukaan. Kullakin säädyllä oli edustusoikeutensa perusteista ja vaalimenettelystä omat säädöksensä. Aatelin edustus perustui etuoikeutettuun syntyperään, papiston puolestaan virka-asemaan. Porvarissäädyssä keskeisiä kriteerejä olivat ammattiasema ja veronmaksukyky, talonpojilla taas maanomistus.

Säätyjen "koko" valtiopäivillä vaihteli. Muissa kuin aatelissäädyssä edustajat valittiin. Pappissäädyn "vaalipiirejä" olivat hiippakunnat, joita oli kolme, porvarissäädyllä kaupungit ja talonpoikaissäädyllä tuomiokunnat.

Aatelissääty oli jäsenmäärältään säädyistä suurin ja sen edustajaluku kasvoi autonomiakaudella runsaasti. Suurimmillaan se oli vuoden 1904–05 valtiopäivillä, joille säädyn edustajia saapui peräti 203. Aatelissuvun päämiehellä oli aina oikeus osallistua valtiopäiville tai siirtää oikeutensa niin halutessaan hierarkiassa seuraavalle tai valtakirjalla jopa suvun ulkopuoliselle aatelismiehelle. Osa aatelissuvuista jätti edustusoikeutensa käyttämättä – vielä vuoden 1872 valtiopäivillä 234 suvusta puuttui 112, vuonna 1900 enää 65. Suurimman ryhmän poissa olevista muodostivat Venäjällä asuvat ja palvelevat. Aatelissäädyn edustajien lukumäärän lisääntymiseen vaikuttivat myös valtakirjakäytännön yleistyminen (huippuvuonna 1900 valtakirjaedustajia oli 61) ja uusien aatelisarvojen myöntäminen.

Valtiopäivien pienin ryhmä oli pappissääty. Suurimmillaan se oli kaksilla viimeisillä säätyvaltiopäivillä, jolloin siihen kuului 48 edustajaa. Pappissäädyn vaalijärjestelmä oli melko sekava ja tulkintakiistoille altis. Edustajalukua koskevat säännökset pitäytyivät vain sallittuihin vähimmäismääriin. Itseoikeutettuina valtiopäiville tulevien piispojen lisäksi "vakinaisessa virassa tahi palveluksessa" oleva papisto sai valita hiippakunnittain edustajia seuraavasti: Turusta 12, Porvoosta 10 ja Kuopiosta 6. Vaalitavasta pappien tuli sopia keskenään. Lisäksi yliopiston opettajille ja sen vakinaisille virkamiehille tuli vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksessä oikeus valita pappissäätyyn yksi edustaja, "kuitenkin sillä oikeudella että saavat, jos tahtovat, panna kaksi". Saman oikeuden lähettää yksi tai kaksi edustajaa hiippakunnittain saivat myös vakinaiset oppikoulunopettajat.

Porvarissäädyssäkään ei ollut aatelisten ja pappissäädyn lailla itseoikeutettuja edustajia, vaan kaikki sen valtiopäivämiehet täytyi valita. Tämä pohjasi veronmaksukykyyn perustuvaan ääniasteikkoon. Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen pääperiaate oli, että jokainen kaupunki sai valita yhden valtiopäivämiehen. Jos väkiluku kohosi henkikirjojen mukaan 6 000:een, kaupungilla oli oikeus valita kaksi edustajaa sekä sen jälkeen jokaista täyttä 6 000 asukasta kohti yksi. Pienille, alle 1 500 asukkaan kaupungille valtiopäiväjärjestys soi mahdollisuuden joko valita oma edusmies tai sopia yhteisestä edustajasta jonkin toisen yhteen edustajaan oikeutetun kaupungin kanssa. Porvarissääty oli maan säädyistä ainoa, jossa myös valitsijakunta selvästi laajeni autonomiakaudella. Sen edustajamääräkin lähes kaksinkertaistui 38:sta 73:een vuoden 1872 valtiopäivistä 1904–05 valtiopäiviin.

Valtiopäiväjärjestyksen 12. pykälän karsintamomentti suorastaan luetteli ne kaupunkilaisten ryhmät, joilla ei ollut vaalioikeutta ja -kelpoisuutta. Maistraattien laatimat karsintalistat vaikuttivat keskeisesti siihen, ketkä pääsivät äänestämään ja ketkä eivät. Sensus eli alin tulomäärä, jolla pääsi äänestämään, oli kaupungeissa 1880-luvun alkupuolelle saakka yleensä sen verran alhainen, ettei se karsinut kuin köyhimmät. Tilanne kuitenkin muuttui harvainvaltaiseen suuntaan vuoden 1883 kunnallisasetuksen vaikutuksesta. Sensuksesta tuli tällöin merkittävä äänioikeuden rajoittaja karsintamomentin rinnalle. Kokonaisuutena äänioikeutettujen piiri porvarissäädyn vaaleissa oli suppea. Esimerkiksi vuoden 1881 tilanteessa äänioikeutettujen osuus henkikirjoilla olevasta täysi-ikäisestä miesväestöstä vaihteli kaupungittain Porvoon 15 prosentista Mikkelin 48 prosenttiin. Tehtaiden Tampereella äänioikeutettujen osuus oli 19%.

Talonpoikaissäädyn edustajat valittiin välillisillä vaaleilla. Valitsijamiehet valitsi kuntakokous tai sen puuttuessa pitäjänkokous. Jokainen kunta valitsi yhden valitsijamiehen vaalioikeutettujensa joukosta sekä lisäksi yhden kultakin täydeltä henkikirjojen mukaiselta 2 000 hengen asukasmäärältä. Äänet laskettiin tilojen uusien eli tasattujen manttaalien mukaan. Käytännössä äänten laskuun ei useinkaan tarvinnut mennä, vaan valitsijamiehestä saatiin sopu keskustellen. Valitsijamiesten kokous valitsi sitten kustakin tuomiokunnasta yhden valtiopäiväedustajan riippumatta kuntien määrästä tai asukasluvusta. Jokaisella valitsijamiehellä oli tässä vaalissa yksi ääni. Säädyn edustajaluku kasvoi ainoastaan tuomiokuntien määrän lisääntyessä. Vuonna 1872 talonpoikaissäätyyn kuului 57 edustajaa ja viimeisillä säätyvaltiopäivillä 64.

Lähteet: 
Juhani Mylly, Edustuksellisen kansanvallan läpimurto
Säätyvaltiopäivien kokoontumisajat ja -paikat (eduskunta.fi)