Sibeliuksen sinfoniat

Jean Sibelius sävelsi seitsemän sinfoniaa,joita pidetään yleisesti 1900-luvun merkittävimpiin kuuluvina. Sibelius kehitti sinfonista muotoa soveltamalla motiivisiin ituihin perustuvaa sävellystekniikkaa; idut kasvoivat teemoiksi ja korkeammanasteisiksi rakenteiksi samalla kun musiikillinen materiaali oli jatkuvan muuntumisen tilassa. Toisaalta hän loi usein myös pitkäkaarisia teemoja,joiden motiiveja hän sitten kehitteli.
Ensimmäinen sinfonia,e-molli(1899),on luonteeltaan romanttinen ja siinä tuntuu Tsaikovskin ja Brucknerin vaikutus. Toisessa,D-duuri-sinfoniassa(1902),tapahtuu tyylillinen muutos,vaikka sävelkieli on vielä pääpiirteissään kalevala-romanttista. Uusi temaattis-strukturaalinen ajattelutapa tekee tuloaan. Kolmannessa sinfoniassa(C-duuri,1907) sävelkieli on vaihtunut klassisemmaksi. Sointikuva on keventynyt ja kuviointi kirkastunut. Neljäs sinfonia(a-molli.1911) syntyi sisäisten psyykkisten tekijöiden sekä ajan ekspressionististen suuntausten välisestä vuorovaikutuksesta. Säveltäjän "psykologiseksi sinfoniaksi" nimittämä teos kehittyi sävellystyön kuluessa absoluuttiseksi musiikiksi. Yleissävy on ekspressionistinen ja sointivärit askeettisia ja tummia. Viides sinfonia(Es-duuri,1919) etääntyy pois ekspressionismista kohti impressionismia. Sen klassiseen rakenteeseen liittyy monia 4. sinfonian progressiivisia elementtejä kuten rohkeaa soinnutusta. Kuudetta sinfoniaa(d-molli,1923) voidaan luonnehtia perussävyltään sisäänpäin kääntyneeksi,lyyriseksi ja melankoliaa heijastavaksi. Sävelkudoksessa on voimakas sisäinen jännite joka pohjautuu mm. kirkkosävellajien käyttöön. Seitsemännessä sinfoniassa(C-duuri,1924) Sibelius toteutti aikomuksensa luoda yksiosainen kokonaisuus. Teos voidaan kokea joko jatkumona tai neliosaisena kokonaisuutena. Yhdistävänä tekijänä on Adagion pasuunateema.
Voidaan sanoa,että Sibeliuksen sinfoninen tyyli kehittyi kaiken aikaa yhä absoluuttisemmaksi. 6. ja 7. sinfonia edustavat hänen tuotannossaan ehkä korkeinta absoluuttisuuden astetta.