Runo jossa avoliitossa ja siten "synnissä elänyt" pariskunta heräilee haudastaan viimeiselle tuomiolle. "-hymyili tomut toisilleen..." Kuka lienee kirjailija?

Etsitty runo on Elvi Sinervon Tarina suuresta rakkaudesta. Se julkaistiin ensimmäisen kerran Sinervon kokoelmassa Oi lintu mustasiipi (1950). Synnissä runon pari ei kuitenkaan elänyt – vihillä oli käyty asianmukaisesti: "He köyhät oli – lemmellään / esteitä ollut ei. / Siks poika kihlat käytyään / vihille tytön vei." Kuolema erotti rakastavan parin, kun vaimo "vettä noutaen / kuukahti avantoon". Järkyttynyt mies hirttää itsensä ja pari haudataan aivan eri paikkoihin: " - kas, laki sääti niin: // ken itseltänsä hengen vei, / hän lepoon siunattuun / keralla kristikansan muun / maan multiin päässyt ei." Vain vaimon suodaan päästä siunattuun maahan, mies kuopataan koruttomasti kirkkoaidan taa: " – sen näki naakat vain. // Mut vaimo papin, lukkarin / sai sentään haudalleen, -- " Kesken hautajaismenojen "maa järkkyy, vavahtaa" – hautakivet ja ristit kaatuvat, mutta nousevat oikopäätä itsestään takaisin pystyyn. "On hautuumaa kuin ennenkin. / Sen yllä tuuli käy. / On siinä eukon arkkukin, / vaan – vainajaa ei näy. // Kas, vanhan rakkaan luokse tien / löys läpi mullankin." Vainajat kohtaavat, vaihtavat pari sanaa, vaikenevat ja jatkavat ikuista lepoaan rinta rinnan. Kuluu "tuhannen vuotta kai" ja kellot kutsuvat vainajia nousemaan tilille. "Havahtui tomu vaimon: 'Mies, / on päivä tuomion!' / Murahti toinen: 'Piru ties – / parempi täällä on. // Sun vievät joukkoon hurskaitten, / mä syntisäkki oon...' / Hymyili tomut säteillen: / siis uni jatkukoon! // Pajatti kellot, torvet soi. / Kuolleensa antoi maa. / – Tomua rakastavain voi / ei mikään eroittaa."