Pirjo Tuominen, mainio historiankirjoittaja on sijoittanut Hyvästit vinttikamareille - teoksensa 50-60 vaihteen Suomeen.
Parillakin sivulla hän mainitsee automerkin Lada, joka on useammallakin käytössä.
No mutta.
Tällainenkin 58-vuotias täti-ihminen tietää että Ladoja
ruvettiin tekemään Neuvostoliitossa vuonna 1970 Fiatin 124:n mallilla.
Suomeen Ladoja tuotiin vasta 1971.
Tässä ei ole tarkoitus elvistellä mutta miten Tuomisen käsikirjoituksesta tällainen virhe pääsi läpi? Eikö hänellä ole ketään oikolukijaa tms?
Vastaus
Kaunokirjallisuudessa kustannustoimittajien päähuomio kohdistuu pääasiassa kielellisiin näkökohtiin ja tekstin yleiseen luettavuuteen; faktojen oikeellisuus ei saa samanlaista painoarvoa kuin tietokirjallisuudessa, mikä tarkkaavaiselle lukijalle ilmenee siten, että Tuomisen Lada-lapsuksen tapaisia pikkuvirheitä aika ajoin kirjojen sivuille päätyy.
Kaari Utrio on artikkelissaan Dokumenttipohjainen kirjoittaminen (kirjassa Oriveden opit : kirjoittamisesta ja sen opettamisesta) esittänyt osuvia kommentteja kaunokirjallisuuden asiavirheistä ja 50-luvun Ladojen tapaisista anakronismeista – ja myöntänyt, että virheitä on käytännössä mahdotonta täysin välttää: "Voidaan väittää, ettei yksityiskohdilla ole niin suurta merkitystä – mitä väliä on jos joku huonekalu on irti ajastaan? Silloin on myös kysyttävä, missä kulkee raja? Jos ei alun perinkään pyritä mahdollisimman oikeaan ja tarkkaan kuvaukseen, missä asioissa on sitten velvollisuus pyrkiä totuuteen, missä taas saa valehdella? Mikä on se piste, jossa koko rakennelma luhistuu valheeseen? Ja missä määrin lukija voi luottaa lainkaan kirjailijaan jos hän havaitsee tekstissä anakronismeja? Missä on pienen huolimattomuuden ja suuren valheen raja, ja voidaanko olla varmoja siitä, ettei pieni huolimattomuus lopulta aiheuta suurta valhetta? –– Jos velttoutta yksityiskohdissa ei sallita nykypäivän kuvaajalle, miksi sitten menneisyyden? Muutaman sadan sivun historialliseen romaaniin jää joka tapauksessa, parhaista pyrkimyksistä huolimatta, sen verran virheitä, ettei huolimattomuuteen tai laiskuuteen ole varaa."
Kustannustoimittajan työstä:
Kustannustoimittajan työstä :: Kustannustoimittajat ry
Kustannustoimittaja – kirjailijan paras kaveri? - Kielikello
Päivi Koivisto, Varjosta parrasvaloihin : onko kustannustoimittaja uhka tekijyydelle. – Avain 20 (2023) : 1, s. 66–83
Kommentit
Tässä samassa palvelussa käsiteltiin vastikään "romaanien lapsuksia", ja ansiokas lukijakommentti täydensi vastausta.
https://www.kirjastot.fi/kysy/romaaneissa-sattuu-lapsuksia-henkilon-nim…
Noinkaan tuoretta vastausta ei ollut aivan helppo löytää: siinä ei ole asiasanoitusta. Minkähän vuoksi ei?
Eräässä kotimaisessa teoksessa, jossa kirjoitettiin suomalaisista naisista ja heidän saksalaisista poikaystävistään viime sodan aikana, mainittiin näiden saksalaisten antaneen naisille suklaata ja sukkahousuja. En nyt viitsi mainita kirjailijan nimeä.
En usko, että Saksassakaan naiset käyttivät tuohon aikaan vielä sukkahousuja, kyllä ne minunkin nuoren tytön jalkaan löysivät vasta kuusikymmentäluvun puolivälin jälkeen. Nekin sain Ruotsin tuliaisina. Ennen sitä ehdin jo monet kerrat käydä tansseissakin niin, että päällysvatteiden alla oli ne sen ajan lycraliivit ja sukat.
Kirja oli kuitenkin tietokirja ja käsitteli pääosassa muuta sodanaikaista aihetta, mutta tämä kyllä pahasti kirskahti, kun tämän lukaisin.
Täällä Pohjantähdea alla osan kaksi sivulla 64 kirjoitetaan nuorten ilakoinnista Ketunmäellä. Kappaleen alussa mainitaan Laurilan Arvo, joka ei saanut kotoa lupaa seurustella kylän poikien kanssa, ja hän vain seisoskeli uuden polkupyöränsä kanssa jossain tienposkessa.
Laurilan Anttoon pojat olivat Uuno ja Arvi. Ja heitä ei kyllä kotona kielletty. Tarkoittikohan kirjailija Töyryn Arvoa. Se sopisi kuvaukseen paremmin.
Kommentoi vastausta