Parahin kirjastonhoitaja, luen vieraskielistä kirjaa, jossa viitataan Tom Sayweriin kutakuinkin näin: "Näyttelijät talsivat ympäri lavaa voitokkaina ja…

Herttua ja kuningas esiintyvät Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuissa, Tow Sawyerin seikkailujen jatko-osassa. Huck ja Jim pelastavat kaksi miestä lautalleen jokimatkansa varrella. Toinen miehistä väittää olevansa vääryyden vuoksi asemansa menettänyt Bridgewaterin herttua, toinen taas Ranskan vallasta syöstyn Ludwig XVI:n poika eli Dauphin, kuten kruununperijän arvonimi kuului. (Jarkko Laineen suomennoksessa mies itse sanoo vanhempiensa olevan "Luutvikki kuudestoista" ja "Meeri Antonette".)

Huck huomaa pian, ettei kyse ole oikeista aatelisista vaan "ihan tavallisista humpuukimaakareista", mutta riitoja välttääkseen pitää havainnon omana tietonaan. Matkan jatkuessa kuningas ja herttua harjoittavat ammattiaan erilaisilla huijauksilla ja pyrkivät ansaitsemaan rahaa myös tekytymällä maailmankuuluiksi näyttelijöiksi. Eräässä pikkukaupungissa he esittävätkin Shakespearea, mutta kun vastaanotto on melko laimea, yleisölle päätetään tarjota seuraavaksi sen tasoon paremmin sopivaa ohjelmaa. Vuorossa on siis "Pöyristyttävä Murhenäytelmä" nimeltään "Kuninkaan Giraffi eli Kuninkaallinen Valio-Otus", johon on vieläpä naisilta ja lapsilta pääsy kielletty.

Esitys menee kokonaisuudessaan näin: "Kun sisään ei enää mahtunut ketään, herttua jätti ovimiehen viran ja kiersi takakautta näyttämölle, astui esiripun eteen ja piti pienen puheen, missä se ylisti illan murhenäytelmää ja sanoi sen olevan lajissaan maailman pöyristyttävin, ja niin se sitten kehuskeli näytelmää ja Edmund Kean vanhempaa, jolla oli siinä pääosa, ja lopulta kun se oli saanut kaikkien odotukset tarpeeksi korkealle, se veti esiripun ylös; ja samassa kuningas laukkasi esiin nelinkontin ja alastomana, ja sen nahkaan oli oli maalattu joka puolelle pyörylöitä ja viivoja, kaikki eri väreillä jotka loisti kuin sateenkaari. Ja - yks kaikki miten se muuten oli koristeltu, mutta kauhean huvittava se oli. Ihmiset oli kuolla nauruun, ja kun kuningas oli konttaamisensa kontannut ja koikkinut esiripun taakse, yleisö huusi ja taputti käsiään ja polki jalkojaan, kunnes se tuli takaisin ja teki temppinsa uudestaan; sen jälkeen ne vaati sen kerran vielä takaisin. Vaikka olisihan sitä nauranut lehmäkin katsellessaan sen vanhan höppänän temppuilua.
Sitten herttua läski esiripun, kumarsi yleisölle ja sanoi, että tätä suurenmoista murhenäytelmää esitettäisiin enää vain kahtena iltana, sillä sopimukset pakottivat seurueen Lontooseen, missä Drudy Lane -teatterin paikat oli jo loppuunmyyty; sitten se kumarsi toistamiseen ja sanoi, että mikäli näytelmä oli miellyttänyt katsojia ja antanut niille jotakin, niin se olisi erittäin kiitollinen, jos yleisö kertoisi näytelmästä ystävilleen ja kehottaisi niitä tulemaan katsomaan sitä." (s. 190)

Yleisö tajuaa tulleensa petkutetuksi, mutta päättää pitää asian omana tietonaan välttääkseen naurunalaiseksi joutumisen. Seuraavana päivänä kaupungilla kohistaan erinomaisesta näytöksestä, ja niinpä sali on täynnä myös toisena iltana. Kolmanteen esitykseen mennessä yleisö valmistautuu maksamaan potut pottuina, mutta siinä vaiheessa seurue on jo lautalla matkalla eteenpäin.

Twain, Mark: Huckleberry Finnin seikkailut (Otava 2007, 7. painos, suom. Jarkko Laine)

Teos on luettavissa alkukielellä kokonaisuudessaan Project Gutenbergin sivuilla osoitteessa http://www.gutenberg.org/files/76/76-h/76-h.htm.