Onko pohjoisessa, lapin suunnalla? päevä -sana ollut jollain tapaa kytköksissä noita -sanaan? muistan jostakin nimikirjajn sivuviitteestä lukeneeni...

Päevä-sana lienee muunnos saamen sanasta beaivvaš (pohjoissaame), joka tarkoittaa aurinkoa. Saamelaiset ovat esikristillisenä aikana palvoneet aurinkoa jumalhahmona ja auringon kuva löytyy mm. useista saamelaisista noitarummuista. Auringonpalvontahan on yleiseurooppalainen ilmiö, joka levisi pohjoismaihin viimeistään pronssikaudella. Saamelaisten aurinkokultti lienee samaa perua. Saamelaiset myös kutsuvat itseään auringon pojiksi (beaivvi bártnit) ja aurinkoa on usein kutsuttu myös isäksi (mm. Nils-Aslak Valkeapään runoteos Beaivi áhčážan / Aurinko, isäni). Auringon palvonnasta kirjoittaa mm. T.I. Itkonen pääteoksessaan Suomen Lappalaiset I-II.
“Aurinkoa (peäi´vi, I. pei’vi) on ennen vanhaan palveltu. Fellman kertoo lappalaisien muinoin viettäneen juhlan auringon ilmestyttyä jälleen näkyviin sydäntalven jälkeen. Sille uhrattiin juhannuksena ja syksyllä; kesällä siinä tarkoituksessa, että aurinko virkistäisi luomakuntaa ja antaisi ruohon kasvaa. Auringolle oli tehtynä kuva, joka ympäröitiin sarvitarhalla (tšoar’ve-kärdi). Kun aurinko alkoi sydäntalven jälkeen näkyä hieman taivaanrantaa ylempänä, leipoi Enontekiöllä paimentolaisemäntä helmikuun alussa jauhoista sekä poronverestä ja -rasvasta pienen pyöreän kakun ja sitoi sen reunaan tehdystä reiästä kodan ulkoseinämälle oven ylle uhriksi auringolle, jota koko perhe joikaten tervehti. Tämän kakun uskottiin edistävän poronhoitoa, ja se si olla paikoillaan muutamia viikkoja. Erään tiedonannon mukaan kakku sidottiin kodan viereen koivun oksaan jo muutamaa päivää ennen kuin aurinko näkyi. Vielä satakunta vuotta sitten kerrotaan kolttien nimittäneen aurinkoa jumalaksi. Sen noustessa he kumartelivat, laskiessa sanoivat: “jumala ei näy enää”.“
T.I. Itkonen: Suomen lappalaiset II s. 308-309.
Lisää auringosta jumalhahmona ja auringon palvonnasta löytyy mm. Juha Pentikäisen kirjasta ”Pohjoisen kansan mytologia” s. 120-122, 128 ja 233.

Päivä-sana erilaisine muunnoksineen on ollut saamelainen etunimi esikristillisellä ajalla. Nimi lienee ollut erityisen voimakas ja siksi yleinen mm. shamaanien etunimenä. Itkonenkin mainitseen yhden Päiviö-nimisen noidan.
”1600-luvulla elänyt Päiviö-noita (Peltovuomasta) ui haukena Tukholmaan, missä kuningas oli sairastunut pahasti, paransi hänet, ui siikana takaisin ja joutui poikansa nuottaan, mutta hyppäsi veteen, kun alettiin suomustaa. Vanhana Päiviö kääntyi kristinuskoon menettäen kykynsä langeta loveen; valitteli: ”risti minut rikkoi, papinkaste painoi”.”
T.I. Itkonen: Suomen lappalaiset II s. 332.

Tästä Itkosenkin mainitsemasta Päiviö-noidasta ja häneen liittyvästä tarditiosta on Pia Kyyrö-Harju tehnyt pro gradu -tutkielmansa ”Suurnoita Päiviö” Helsingin Yliopiston uskontotieteen laitokselle . Aiheesta löytyy myös keskustelua Tiede-lehden keskustelupalstalta (http://www.tiede.fi/keskustelut/viewtopic.php?t=7924&postdays=0&postord… ), mutta sen luotettavuuteen lähteenä kannattaa suhtautua kriittisesti. Myös Pentikäinen mainitsee Päiviö-noidan (s. 188 ja 275).

Lyhyestä virsi kaunis. Päevä-sanan erilaisine muunnoksineen voi siis osittain yhdistää noitiin ja noitalaitokseen. Noidan synonyymi sana ei kuitenkaan ole.