Olisiko tiedossa mitään hyvää lohduttavaa runokirjaa, vaikka uutuuskirjoissa?

Claes Andersson pohtii teoksessaan "Sanat että eläisimme"(1998) runon lääkitsevää vaikutusta: "Runo parannuskeinona? Niin, ehkä. Mutta ei minään pelon vaimentimena. Runon ei pidä tulla valiumin tilalle. Runon on oltava osallisena elämän pyyteettömyydestä ja - älkäämme tätä unohtako - osana elämän kauneutta. Mutta - älkäämme unohtako sitäkään, että hinta selkeästä näköalasta elämäämme ja syvällisenä osallistumisena siihen saattaa olla tuska, pelko, katumus, niin, sisäinen hajoaminen: kompassisuunta sekä valoon että pimeyteen voi olla sama. Ehkä elämän tarkoitus ei toisaalta olekaan suojattuna pysyminen. Ehkä se onkin alttiiksi asettuminen, kuten tässä surusta kertovassa runossa:
Epätoivo on ihan liian suuri sana, mutta en tiedä… Koska suru on parantumaton, se ei koskaan mene ohi. Siinä sen voima, sen hedelmällisyys sille mikä ei vielä ole tuhoutunut sisällämme. Sillä jolla ei ole surua ei ole mitään. Se jolla ei ole surua saattaa ryhtyä mihin tahansa! Ketä kohtaan tahansa! Se jolla ei ole surua ei ole koskaan kadottanut mitään, koskaan omistanut mitään. Tuskaa ja sovitusta ei ole sillä jolla ei ole koskaan ollut surua. Ja runo kasvaa vain surusta, siitä surusta jolle on suotu sija ilon rattaannavassa, kirkastua siinä katseeksi ja anteeksiannoksi."

Muita runoteoksia: Maailman runosydän/koonneet Hannu ja Janne Tarmio(1998); Eeva-Liisa Manner: Kirkas, hämärä, kirkas(1999); Anna-Maija Raittila: Paratiisini puut(1999); Brita Polttila: Yksinäisyys kirkas lyhty(1998); Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä(1996); Pentti Saaritsa: Pohjakosketus(1998); Anne Fried: Hiljaisuus(1995).