Olen mitä ilmeisimmin paitsi vanha myös tosikko, vaan luettuani Axel Tulikiven traagillinen kohtalo nimisen romaanin tunsin itseni perusteellisesti huijatuksi. Kysynpä siis: kuinka yleistä on että kustantajan kustannuspäällikköä myöten kirjan jälkisanoissa kerrotaan käsikirjoituksen olleen kadoksissa vuosikymmeniä ja nyttemmin löytyneen, se esitetään erheellisesti minä-henkilön kirjoittamaksi jne. Kaikki tämä vastoin totuutta.
Vastaus
Kirjallisuudessa ns. julkaisijafiktio, kirjallisen tekstin esittäminen jonkun toisen kirjoittamaksi tai vaikkapa löydetyksi käsikirjoitukseksi, ei ole ollenkaan tavatonta, vaan varsin tavanomainen kerronnallinen keino etenkin 1900-lukua edeltävässä proosakirjallisuudessa. Se, että vastaava silmänkääntötemppu tehdään teoksen maailman asemesta reaalitodellisuudessa, kustantajatasolla, on sitä vastoin perin harvinaista. Silloin tällöin toki saattaa törmätä keksittyihin identiteetteihin, kuten meillä äskettäinen Silvia Classic, ja toisinaan salanimillä julkaisevien kirjailijoiden markkinoinnin yhteydessä vähintäänkin sivutaan Nisonius-tapausta (esimerkkinä mainittakoon Pirkko Saisio ja "vankila-alan ammattilainen" Jukka Larsson). Ulkomaisista nisoniuksista tulee ensimmäisenä mieleen "J. T. LeRoy" ja romaani Sarah – se on tosin hieman epäselvää, osallistuiko kirjan kustantaja todellisen kirjoittajan petokseen yhtä aktiivisesti kuin Tammi Axel Tulikiven traagillisen kohtalon yhteydessä.
Kommentit
Stephen Kingin viimeinen Richard Bachman -kirja on "kirjailijan jäämistöstä lesken löytämä", esimerkkinä tällaisesta.
Kommentoi vastausta