Olen kuullut sellaisen kielikuvan, jossa ihmisen väitettiin selittävän jotain "enemmän itselleen kuin muille". Ideana siis, että ihminen tarjoaa keskustelussa jotain rationaalisia syitä käytökselleen, ei niinkään tarkoituksena ylipuhua tai vakuuttaa muita, vaan vakuuttaa itsensä.
Onko tämä mitenkään validi tapa puhua tai ajatella? Löytyisikö tällaiselle puheenparrelle minkäänlaista psykologista selitystä tai teoriaa? Mitä se siis tarkoittaisi, että ihminen selittää "enemmän itselleen kuin muille"? Omat etsintäni aiheen suhteen eivät ole tuottaneet tulosta.
Vastaus
Tähän aihepiiriin liittyvää ja sitä valottavaa teoretisointia voisi ehkä lähteä etsiskelemään Jean Piaget'n ja Lev Vygotskin kirjoituksista. Piaget'n lapsen puheen kehittymistä ja Vygotskin ajattelun ja kielen suhdetta yleensä pohdiskelevat teoriat tarjoavat asiasta kiinnostuneelle ongelmaa mainiosti havainnollistavia käsitteitä ja erittelyjä. Varsinkin Vygotskin Ajattelu ja kieli on mitä suositeltavin lähdeteos haettaessa psykologista selitystä "enemmän itselle kuin muille" suunnatulle puheelle.
Puhe voi olla sisäistä tai ulkoista: sisäinen puhe on puhetta itselle, ulkoinen puhe on puhetta muille. Ulkoinen puhe on ajatuksen muuttamista sanoiksi, sen materialisoimista ja objektivoimista. Sisäisessä puheessa suunta on vastakkainen, ulkoa sisälle. Puhe ikään kuin höyrystyy ajatukseksi. (Ajattelu ja kieli, s. 221-222)
Piaget kiinnittää huomiota lapsen egosentriseen puheeseen, joka on psykologiselta funktioltaan sisäistä puhetta ja fysiologiselta luonteeltaan ulkoista. Puhuminen enemmän itselle kuin muille voisi siis olla ymmärrettävissä eräänlaisena egosentrisen puheen ilmentymänä, fysiologiselta luonteeltaan ulkoisena, mutta psykologiselta funktioltaan sisäisenä puheena.
Kommentoi vastausta