Olen kuullut, että heti toisen maailmansodan jälkeen ei ole saanut matkustaa vapaasti Suomesta ulkomaille. Milloin kielto poistui ja mihin sääntö perustui?

Sota-ajan oloissa ihmisten liikkumisvapautta rajoitettiin yleisesti. Sodan päätyttyä kotimaan matkailussakin oli erilaisia rajoituksia, esimerkiksi Sisäasiainministeriön päätöksen 21.8.1946 mukaan koko Ahvenanmaalle tai useille Kymen, Kuopion, Oulun ja Lapin läänin alueille matkustamiseen tuli olla poliisiviranomaisen lupa. Ulkomaalaisille tällaisen luvan antoi Valtiollinen poliisi. Nämä rajoitukset korvattiin lailla rajavyöhykkeistä vuonna 1947.

Talvisodan syttymisen vuoksi maa oli julistettu sotatilaan 30.11.1939 (SA 441/1939). Sotatila julistettiin päättyneeksi 26.9.1947 (SA 700/1947) eli sen jälkeen kun Pariisin keväällä solmittu rauhansopimus oli ratifioitu ja liittoutuneiden valvontakomissio poistunut maasta.
Sotatilan aikana monia yksityishenkilöiden oikeuksia voitiin rajoittaa pelkillä viranomaispäätöksillä. Oikeudellisina perusteina tässä olivat vuonna 1930 säädetty sotatilalaki (SA 303/1930), jota korjailtiin syksyllä 1939 useaan otteeseen (SA 297/1939, 368/1939 ja 383/1939).

Ennen sotaa oli voimassa asetus Suomen kansalaisten ulkomaanpasseista (SA 239/1938). Lain mukaan ulkomaille matkustavalla oli oltava passi, joskin Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan, Islantiin ja Viroon riitti ns. matkakortti. Ruotsin ja Norjan rajan tuntumassa asuvat saattoivat poiketa "elinkeinoasioissa" rajan takana asuinpaikkakunnan poliisiviranomaisen antamalla lupatodistuksella.
Ulkomaanpassin myönsi lääninhallitus. Voimassa se oli enintään viisi vuotta. Sen saamiseen vaadittiin asuinpaikkakunnan poliisiviranomaisen esteettömyystodistus. Esteettömyystodistus tuli hakea passin voimassaoloaikanakin, mikäli edellisestä matkasta oli kulunut yli kaksi kuukautta.

Asetusta muutettiin sodan aikana muutama kerta. Vuonna 1942 säädettiin (SA 449/1942), että ulkomaille aikovan oli erikseen vielä pyydettävä lääninhallitukselta merkintä siitä, että matkalle ei ollut estettä. Matkan oli oltava "ehdottoman välttämätön", hylkäävästä päätöksestä ei voinut valittaa. Vuonna 1944 (SA 514/1944) täsmennettiin lisäksi, että lääninhallitus saattoi antamassaan matkaluvassa rajoittaa matkan kestoa passin voimassaoloaikaa lyhyemmäksi.

Vuoden 1947 passiasetus (SA 889/1947) palautti periaatteessa sotaa edeltävän tilanteen. Asetus ei mainitse pohjoismaita (ja Viroa) koskevia erikoismääräyksiä. Passin myöntävälle lääninhallitukselle ei tarvinnut perustella että matka oli "ehdottoman välttämätön". Toisaalta asetuksen 14. pykälä määräsi, että valtioneuvostolla oli valta poikkeusoloissa rajoittaa Suomen kansalaisten ulkomaille matkustamista "mikäli se oli sen laajuista tai luonteista että sen saattoi katsoa vaarantavan yleistä etua". Tämän perusteella Valtioneuvosto on ainakin yhden kerran antanut päätöksen, joka oli voimassa vuoden 1948 loppuun (SA 890/1947): ulkomaille haluavan oli annettava lääninhallitukselle luotettava selvitys matkasta aiheutuvien kustannusten suorittamisesta.

Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan välinen passivapaus tuli voimaan 12.7.1952 (SA 271/1952).

SA = Suomen asetuskokoelma