Moni itäsuomalainen sukunimi on merkitykseltään nykyihmiselle melkoinen arvoitus. Harva osaa suoraan tulkita sanoja kuten kopo, koso, pönti, rytkö, räisä tai…

Lähes kaikki mainitsemasi sukunimet perustuvat Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan teoksen ”Sukunimet” (Otava, 2000) mukaan ristimänimiin eli etunimiin, jotka ovat ulkomaalaista alkuperää. Niiden alkuperä katoaa historian hämäriin, joten luultavasti entisaikoinakaan ihmiset eivät tienneet niiden alkuperää, jos nimi oli esimerkiksi kreikan kielestä peräisin. Osa sukunimistä saattaa toki perustua murresanoihin, jotka ehkä murteiden puhujille olivat ymmärrettävämpiä kuin nykyisille yleiskieltä puhuville ihmisille.

Mietittäessä vanhaa suomen kieltä kannattaa pitää mielessä se, että suomen kirjakieli on suhteellisen nuori. Sitä ennen suomen kieli eli monina murteina, joiden sanastot saattoivat osin poiketa toisistaan. Toisen murteen puhujalle osa toisen murteen sanoista saattoi olla käsittämättömiä – kuten saattaa olla vielä nykyäänkin. Toisaalta suomen kielessä on myös sangen pitkään jokseenkin muuttumattomana pysynyttä perussanastoa, jolle löytyy vastineita sukukielistäkin. Sanojen merkityksetkin ovat toki voineet muuttua. 1800-luvun ihmiselle sanasta ”hiiri” olisi luultavasti tullut mieleen tuo pieni eläin, mutta nykyihminen voi monessa asiayhteydessä yhdistää sen tietokoneeseen kuuluvaan laitteeseen.

Kirjoitetussa kielessä kieliasut ovat aikojen kuluessa muuttuneet. Esimerkiksi Mikael Agricolan kieltä voi olla nykyihmisen joiltakin osin vaikea ymmärtää, vaikka osa siitä saattaa olla kohtuullisen helposti tavallisen ihmisenkin ymmärrettävissä. Virtuaalinen vanha kirjasuomi -sivusto osoitteessa http://www.helsinki.fi/vvks/index.html on aika näppärä, jos haluaa saada vähän käsitystä, millaista vanha kirjoitettu suomi on ollut. Nykyiset oikeinkirjoitussääntömme ovat verrattain nuoria.

Jos suomen kielen etymologia eli alkuperän tutkiminen kiinnostaa, kannattaa tutustua esimerkiksi Kaisa Häkkisen teokseen ”Mistä sanat tulevat” (SKS, 1990). Etymologiset sanakirjat ja nimikirjat antavat myös tietoa sanojen ja nimien alkuperistä, sukunimien osalta erityisesti tuo mainitsemani Mikkosen ja Paikkalan kirja.