Mistä tulee sana "pääkallokeli"?

Pääkallokeli tarkoittaa vaarallisen liukasta keliä (Kielitoimiston sanakirja).

Pääkallokeli on melko nuori sana, joka ilmestyi Suomen kielen perussanakirjaan (1990–1994), mutta puuttuu Nykysuomen sanakirjasta (1951–1961). Suomen murteiden sana-arkiston vanhimmat tiedot pääkallokelistä ovat 1930-luvulta.

On viitteitä siitä, että sana on syntynyt ikään kuin väärinymmärryksestä. Ensiksikin pää ei ole kuulunut alkuperäiseen ilmaukseen, ja kallokin on tarkoittanut tässä yhteydessä jotain muuta kuin pääkoppaa. Yhteistä sanoille kalla ja kallo on, että ne liittyvät kumpikin jäähän, jäätikköön tai jääkasaumaan. Ne ovat samaa alkuperää kuin ruotsin murteiden kalla, kalle, kall ’rannalle kasautunut lumi ja jää; luoto’.

Etelä-Pohjanmaalla on käytetty sanaa kallokeli. Sillä tarkoitetaan jäistä keliä. On todennäköistä, että tämän sanan kallo ei viittaa pääkalloon vaan siihen jäätikköä merkitsevään kallaan tai kalloon, josta on ollut puhe. Kun jäätikköä tarkoittavat kalla ja kallo ovat kielessä käyneet harvinaisiksi, on ymmärrettävää, että kallokelinkin – siis jäätikkökelin – kallo on kielitajussa yhdistynyt tutumpaan kalloon, pääkalloon.

Pääkallokeli on ilmeisesti ns. kansanetymologia, jossa oudon tuntuinen, harvinainen sana on mukautunut äänneasultaan läheiseen ja merkitykseltään aivan toiseen sanaan.

Pääkallokeli tuli liikennetoimittajien kieleen kuutisenkymmentä vuotta sitten. Liikenneturvan osastopäällikkö Esko Salovaara on muistellut, että sanaa käytettiin 1960-luvulla pyhäinpäivän ajosäästä varoitusmielessä. Arveltiin, että pelottava sana saisi autoilijat suhtautumaan vakavasti myöhäissyksyn teillä vaanivaan vaaraan.

Lähde:

Satu Tanner: Jääkalloja ja pääkalloja (HS 29.10.2002) https://web.archive.org/web/20110719102258/http://www.kotus.fi/index.ph…