Mistä mahtaisi saada tietoa siitä millainen avioeroprosessi oli vuonna 1916? Mitä vaadittiin hankkeen läpiviemiseksi, millainen oikeudenkäynti oli?

Vuonna 1916 voimassa oli vuoden 1734 yleisen lain naimiskaari, jonka 13. luku sisälsi määräykset avioerosta. Avioeroperusteita olivat

a)huorinteko (so. sukupuoliyhteys muun kuin aviopuolison kanssa)
ja
b)puolison omavaltainen hylkääminen.

Edellisessä tapauksessa syytön saattoi vaatia eroa puolen vuoden kuluessa tapauksen julkitulosta. Syyllinen sai avioitua uudelleen vasta kuin syytön oli kuollut, avioitunut uudelleen tai antanut entiselleen luvan uuteen liittoon. Rikoslain 19. luvun 1-3. pykälän mukaan naimisissa olevan huorinteko oli myös rikos, mutta syyttäjä oli velvollinen nostamaan siitä syytteen vain silloin kuin se oli avioeron perustana. Lapset jäivät pääsääntöisesti syyttömälle, mutta tuomarin oli katsottava, että molemmat osallistuivat taloudellisesti heidän elatukseensa. Vuodelta 1798 oleva kuninkaallinen käskykirje velvoitti tuomareita kaikin käytettävissä olevin keinoin varmistamaan, että rikos todella oli tapahtunut, syyllisen oma tunnustus ei siihen periaatteessa vielä riittänyt. Mikäli molemmat puolisot olivat syyllistyneet huoruuteen, ei eroa saanut myöntää.

Jälkimmäisessä tapauksessa kysymys saattoi olla tilanteesta, jolloin puoliso oli joko ”häijyydestä tai ynseydestä” tai sitten laillisella perusteella mennyt ulkomaille eikä palannut puolisonsa luo. Tuomari saattoi jätetyn puolison pyynnöstä antaa määräajan – normaalisti noin vuoden – jolloin puolisoa etsittiin ja hänen oli palattava. Jos näin ei tapahtunut, oli jätetty vapaa solmimaan uuden avioliiton.

Laki antoi myös määräyksiä pesän jaosta. Ne suosivat syytöntä.

Naimiskaaren 14. luku antoi oikeudelle vallan määrätä puolisot vuode- ja asumuseroon mikäli heidän välillään "viha ja katkeruus" oli osoittautunut sovittamattomaksi. Laki tulkitsi tämän rangaistustoimeksi eikä avioeron valmisteluksi.

Vuoden 1734 laki oli muuttanut avioeroasioiden käsittelyn maallisten tuomioistuinten asiaksi kun ne aikaisemmin olivat olleet tuomiokapitulin eli kirkollisen esivallan asioita. Muuten yllä mainitut määräykset seurasivat pitkälle kirkon perinteisiä normeja. Lainsäädännön perusperiaate oli, että jompikumpi puolisoista todettiin syylliseksi, välien katkeaminen tai yhteinen sopimus erosta ei voinut olla laillinen eroperuste.

Tosiasiassa avioeroja ei läheskään aina myönnetty naimiskaaren säädösten perusteella vaan erivapausmenettelyllä, jossa hallitsijan perinteistä päätösvaltaa vuodesta 1809 oli käyttänyt senaatin oikeusosasto, vuodesta 1919 korkein oikeus. Mitään täsmällisiä ohjeita ei ollut siitä, millä perusteella eroja myönnettiin tätä kautta. Todennäköisesti Ruotsin lainsäädännöllä - siellä vuoden 1734 lain eromääräyksiä oli oleellisesti muutettu jo v. 1810 - oli suuntaa-antava merkitys myös meillä erivapauksia harkittaessa. Erivapausteitse myönnettyjen avioerojen osuus kaikista oli

vuosina 1893-1910 16 %
vuosina 1911-1920 19 %

Vuoden 1916 tilastoa ei ulottuvillani ole, mutta seuraavana vuonna 1917 tuomioistuimet myönsivät naimiskaaren perusteella 370 eroa ja senaatin oikeusosasto erivapausteitse 50 (perusteet: välien rikkoontuminen 30, vapausrangaistus 2, huumaavat aineet 2, parantumaton mielisairaus 10, epäsiveellinen elämä 2, epäsäännöllinen elämä 2, muut 2 kertaa). Muita 1910-luvulla päteneitä perusteita olivat pitkäaikainen poissaolo, muu sairaus ja väkivaltaisuus.

Tosiasiassa myös oikeusistuimet olivat 1900-luvulle tultaessa ruvenneet tulkitsemaan naimiskaaren kitsaita eroperusteita uskaliaan suuripiirteisesti. Suorastaan maankuulu tässä oli Tornion alioikeus. Esimerkiksi v. 1917 se myönsi 26 eroa, joissa yhdessäkään ei ollut kyse paikallisista pareista, helsinkiläisiäkin oli 17. Tiettävästi tämän oikeuden tuomari joutuikin vapaamielisen laintulkintansa vuoksi kurinpitotoimien kohteeksi.

Vuonna 1930 voimaan tullut uusi avioliittolaki lopetti erivapausmenettelyn ja toi käytännössä sen aikana päteneet perusteet varsinaiseen lakitekstiin.

Lakikirja sisältävä Suomen valtakunnassa voimassa olevat osat 1734 vuoden valtiopäivillä hyväksyttyä ja noudatettavaksi otettua Ruotsin valtakunnan lakia... / toim. A. E. Andersson. - Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1920.

Suomen oikeushistorian oppikirja 2 : perheoikeuden, perintöoikeuden ja testamenttioikeuden historia / Ragnar Hemmer. - 2. p. - Tekijä, 1962.

Johdatus perheoikeuden historiaan / Sami Mahkonen. - Suomen lakimiesliiton kustannus, 1978.

Suomalainen avioeroprosessi / Markku Helin. - Tammi, 1974.