Hei!
Minulla olis lapsena kauniisti mustavalkopiirroskuvin kuvitettu pienehkö (noin A5 kokoinen) satukirja, jonka kovat kannet olivat vihertävät. Minusta tuntuu, että tarina olisi ollut Tirlittan, mutta onko ko. tarinaa muiden kuvittamana kuin tuo tavallisin keltakantinen, joka edelleen kirjastoissa ja antikvariaateissa?
Ajankohta oli 60-70 lukujen vaihde.
Kuvissa (ainakin osassa) tyttöllä roikkui lumpeenlehtiä hiuksista ja hän soitti huiluntapasta soitinta. Metsään sijoittuvan kuvasta muistan riippakoivut.
Vastaus
Suurin osa annetuista vihjeistä viittaa kyllä vahvasti juuri Oiva Paloheimon Tirlittaniin. Ensipainoksestaan lähtien Tirlittanin sidotut laitokset ovat ilmestyneet pohjaväriltään vihreissä kansissa ja kirjan selkä on ollut vihreä. Kansikuvassa toki on runsaasti keltaistakin väriä.
Tirlittanin nykypainokset ovat aivan samannäköisiä kuin vuoden 1953 alkuperäislaitos tai 60-70-lukujen vaihteessa ilmestyneet painokset. Kaikissa on sama Rolf Sandqvistin mustavalkokuvitus.
Tirlittanilla on läpi kertomuksen mukanaan okariino; soitin näkyy useassakin kuvassa ja ainakin yhdessä Tirlittanin nähdään sitä soittavan (s. 13). Samaisessa kuvassa on koivujakin.
Ainoa kysymyksen vihjeistä, joka ei sovi Tirlittaniin, ovat nuo lumpeenlehdet hiuksissa, joka panee miettimään, olisiko kyseessä sittenkin jokin toinen kirja. Sopiva ehdokas voisi olla vuonna 1958 ilmestynyt Aila Nissisen Minä olen Lammenpei, jonka on kuvittanut Maija Karma. Kirjan alkuperäislaitoksessa on hyvin voimakkaasti tummanvihreä kansikuva.
Lammenpei on vanhan Vetehisen huokauksista syntynyt pieni tyttö, jonka kaulassa on lumpeenkukanvarresta taiteltu helminauha, kukka suurimpana helmenä. Lammenpeilla on myös Vetehisen hänelle tekemä ruokohuilu. Koivuiksi tunnistettavissa olevia puita löytyy tämänkin kirjan kuvista.
Kommentoi vastausta