Minkä nimisiä olivat vuoden 1933/38 kirkkoraamatun kääntämiseen käytetyt pohjatekstit, eli ne varhaisemmat käännökset, joihin tämä 33/38-käännös perustuu?

Komitean työskentelyn aikaan ei tunnettu kovin vanhoja VANHAN TESTAMENTIN käsikirjoituksia. Kääntäjät toimivat sen näkemyksen pohjalta, että juutalainen seurakunta oli säilyttänyt tunnollisesti pyhän tekstin alkuperäisessä muodossa. Koska hepreaa kirjoitettiin alkuaan pelkästään konsonanttikirjaimin, olivat juutalaisoppineet ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen aikana täydentäneet tekstiä vokaali- ja painomerkein jotta oikea ääntämys olisi varmistettu. Tämä oli tarpeen sen vuoksi, että heprean suullinen taito oli juutalaistenkin keskuudessa käynyt harvinaiseksi.
Raamatunkäännöskomitean käyttämänä alkutekstinä oli Jakob ben Chaijimin venetsialaisen Daniel Bombergin kirjapainossa vuosina 1524-1525 julkaisema hepreankielinen Raamattu. Tämä valikoitui sen vuoksi, että se oli kätevimmin saatavissa, koska saksalainen professori Rudolf Kittel (1853-1929) oli ottanut sen pohjaksi vuonna 1909 julkaisemalleen raamatunlaitokselle Biblia Hebraica.
Kittelin laitoksen perinnettä noudattavaan Biblia Hebraican kolmanteen laitokseen (1937) otettiin sittemmin pohjaksi vuodelta 1009 peräisin oleva tekstikopio, joka käsitti kaikki Vanhan testamentin kirjat ja josta käytetään säilytyspaikkansa vuoksi nimitystä Codex Leningradensis (nykyisin joskus myös - harhaanjohtavasti - Codex Petrapolitanus).
Raamatunkäännöskomitea seurasi käyttämäänsä heprealaista tekstiä mahdollisimman pitkälle. Vaikeissa ongelmissa se kuitenkin saattoi hakea apua vanhoista käännöksistä. Näitä olivat varsinkin

Septuaginta: kreikkalainen Vanhan testamentin käännös, joka oli toteutettu jo ennen Kristuksen syntymää Egyptin juutalaisten parissa

Vulgata: kirkkoisä Hieronymuksen vuosina 390-405 hepreasta tekemä käännös

Pešita: muinaissyyrialainen käännös, joka oli Syyrian kristittyjen käytössä ainakin 300-luvun alusta alkaen.

Myöhemmin, erikoisesti ns. Qumranin löytöjen myötä, on käyttöön saatu huomattavasti vanhempia, ajanlaskun vaihteen ajoilta peräisin olevia Vanhan testamentin kirjojen käsikirjoituksia.

UUDEN TESTAMENTIN käännöksen alkutekstin oli valinnut jo aikaisempi raamatunkäännöskomitea 1900-luvun alussa. Se oli ottanut käännöksen pohjaksi saksalaisen Eberhard Nestlen (1851-1913) vuonna 1898 ensi kertaa julkaiseman kreikkalaisen Uuden testamentin. Valinta ei ollut itsestään selvä. Aikaisemmat Uuden testamentin käännökset oli tehty kreikkalaisesta tekstistä, joka palautui Erasmus Rotterdamilaisen Baselissa vuonna 1516 julkaisemaan. Erasmuksella oli ollut käytössään vain suhteellisen myöhäisiä ja epäluotettaviksi arvioitavia käsikirjoituksia. Tekstiä oli myöhemmin jonkin verran paranneltu ja varsinkin vanhoillisissa protestanttisissa piireissä tätä ns. textus receptusta oli pidetty 1800-luvun loppuun saakka jumalallisesti inspiroituneena. Tekstikriittiseltä kannalta arvoituna se ei mitenkään voinut olla Nestlen tekstin tasalla. Nestle ei tavoitellut itsenäisen tekstimuodon luomista, vaan hän pyrki luomaan eräänlaisen keskiarvon 1800-luvun parhaiden asiantuntijoiden töiden tuloksista. Eberhardin poika Erwin ryhtyi tekstijulkaisun 13. painoksesta alkaen (1927) lisäämään alaviitteisiin myös muita löydettyjä vanhoja tekstivaihtoehtoja ja käännöksiä.

Nestlen julkaisun kautta raamatunkäännöskomitealla oli käytettävänään mm. seuraavat vanhat käsikirjoitukset:

Codex Sinaiticus, 300-luvulta, sisältää osan kreikkalaista Vanhaa testamenttia ja koko Uuden testamentin. Teksti löydettiin Siinain Katariinan luostarista 1800-luvun puolivälissä.

Codex Alexandrinus, 400-luvulta, sisältää kreikkalaisen Vanhan testamentin ja lähes koko Uuden testamentin.

Codex Vaticanus, 300-luvulta, sisältää lähes kokonaisina kreikkalaisen Vanhan ja Uuden testamentin

Codex Ephraemi rescriptus, 400-luvulta, sisältää pienen osan kreikkalaista Vanhaa testamenttia ja noin puolet Uudesta testamentista. Alkuperäinen raamatunteksti on pyyhitty pois ja tilalle on kirjoitettu 1100-luvulla Efraim Syyrialaisen tekstejä.

Codex Bezae Cantabriensis, 400- tai 500-luvulta, sisältää kreikaksi ja latinaksi evankeliumit ja Apostolien teot.

Codex Claromontanus, 500-luvulta, sisältää Paavalin kirjeet kreikaksi ja latinaksi.

Näistä ensimmäisen vuosituhannen käsikirjoituksista 1500-luvulla on tunnettu vain kaksi viimeistä. Vaikka kalvinistinen teologi Théodore de Bèze (1519-1605) on ne tuntenut, hän ei näytä juurikaan käyttäneen niitä julkaistessaan omia uudistettuja painoksia yllä mainitusta Erasmuksen kreikkalaisesta Uudesta testamentista (eli textus receptus-laitoksesta).

1930-luvun alusta alkaen on löydetty myös lukuisia papyruskäsikirjoituksia, jotka ovat edellisiä vanhempia. Raamatunkäännöskomitean työn kannalta niillä ei liene ollut meritystä.

Vuoden 1938 kirkolliskokous hyväksyi myös Vanhan testamentin apokryfikirjojen suomennoksen. Pohjatekstinä komitealla oli tässä Henry Barclay Sweten julkaisema kreikkalaisen Vanhan testamentin tekstijulkaisu. Tärkeinä lähteinä tällekin teokselle olivat olleet yllä mainitut käsikirjoitukset Codex Vaticanus, Codex Alexandrinus ja Codex Ephraemi rescriptus.

Puukko, A. F.
Suomalainen Raamattumme : Mikael Agricolasta uuteen Kirkkoraamattuun. - Otava, 1946

Puukko, A. F.
Vanhan testamentin johdanto-oppi. - Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1945

Gyllenberg, Rafael
Uuden testamentin johdanto-oppi. - 2. lisätty p. - Otava, 1969

Soisalon-Soininen, Ilmari
Vanhan testamentin alkuteksti. - Otava, 1953