Milloin suomea alettiin kutsua suomeksi.

Nimen Suomi etymologiasta ei ole täyttä varmuutta. Se on ilmeisesti ollut alun perin Suomenlahden ympäristöä ja sittemmin lähinnä Varsinais-Suomea koskeva nimitys ja laajentunut vasta myöhemmin tarkoittamaan koko maata. Sanaa on käytetty jo Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa 1323 nimen Somewesi osana, jolloin se on kuitenkin merkinnyt Viipurinlahden pohjukkaa, jonka suomenkielisenä nimenä vieläkin on Suomenvedenpohja. Varhaisimmissa selityksissä sana on selitetty suon tai suomun johdokseksi, mutta uudempien tulkintojen mukaan se on lainasana. Lainan yhdeksi mahdolliseksi lähteeksi on esitetty kantabaltin maata (merkityksessä ’seutu’, ’alue’, ’valtapiiri’) tarkoittavaa sanaa žemē, josta myös nimet Häme ja saame olisivat peräisin. Toisen selityksen mukaan sana olisi lainattu indoeurooppalaisesta ihmistä tarkoittavasta sanasta (merkityksessä ’väki’, ’kansa’), jolloin se olisi samaa juurta kuin esimerkiksi latinan homo ’ihminen’.

Nykyään nimen Suomi vastineita käytetään itämerensuomalaisten kielten lisäksi saamelaiskielissä, latviassa, liettuassa ja gaelissa.[9] Valtaosassa maailman kieliä maasta käytetään ruotsin Finland-nimeä vastaavaa sanaa. Tämänkään nimen etymologiasta ei ole varmuutta. Tacituksen antiikin aikana mainitsemat fennit ovat todennäköisimmin viitanneet saamelaisiin. Latinankielinen bulla ”Gravis admodum” vuodelta 1171 tai 1172 saattaa olla ensimmäinen asiakirjalähde, jossa finneillä on tarkoitettu suomalaisia. Termi on Suomen tavoin viitannut aluksi läntisen Suomen alueeseen, kuten nimi Fialanda paavi Innocentius III:n kirjeessä vuodelta 1209 ja Finland Egillin, Kalju-Grímrin pojan, saagassa 1200-luvun alkupuoliskolta. Se on tarkentunut sitten Varsinais-Suomeksi, kirjallisessa lähteessä ensimmäisen kerran 23. tammikuuta 1229, seuraavaksi vasta 1300-luvulla keskiajan asiakirjoissa.

Kun Ruotsi oli vuonna 1340 liittänyt valloittamansa Länsi-Karjalan, jota oli aiemmin hallittu erillisenä, samaan hallintokokonaisuuteen muun valloittamansa alueen kanssa, alettiin uutta kokonaisuutta nimittää ”Itämaaksi” (ruots. Österland) erotuksena jo aiemmin valloitetusta läntisestä Suomesta. Nimi Itämaa esiintyy asiakirjoissa ensi kerran 6. joulukuuta 1344.

Termi Finland esiintyy kuitenkin jo 1300- ja 1400-luvuilla toisinaan rinnasteisena Österlandille. Termi ”Finland” vakiintui vähitellen koko Ruotsin valloittaman alueen, siis läntisen Suomen ja Länsi-Karjalan, yhteiseksi nimeksi etenkin 1400-luvun jälkipuoliskolla, mutta sitä käytettiin samanaikaisesti myös Varsinais-Suomesta. Lukija joutui aina päättelemään asiayhteydestä, kummasta on kyse, samoin kuin Svecia-termin kohdalla jouduttiin päättelemään, onko kyse koko Ruotsista vai vain Sveanmaasta. Viimeksi termiä Österland käytti Kustaa Vaasa vuonna 1525. Pohjanmaata Suomi-käsite ei kuitenkaan aina sisältänyt vielä 1700-luvullakaan.

Lähteet:
Häkkinen 2004, 1210–1211, Koivulehto, Jorma: Suomi, Virittäjä 3/1993, ks. myös Laurila, Vihtori: Suomen saari ja muinaisrunon saari, Kalevalaseuran vuosikirja 44, 1964.
WordSense.eu Dictionary
M. G. Schybergson: Suomen historia, 1904 s. 32–33, Olav Ahlbäck: Legifer Iuris Finnonici, Historisk Tidskrift för Finland (HTF) 1964, Jarl Gallén: Finland och Österland, HTF 1964, sama: Mera om Österland, HTF 1965, s. 1: ”Kristinuskon voimaan saattamisen ja Suomen Ruotsiin liittämisen jälkeen puhuttiin Suomen piispasta ja Suomen käskynhaltijasta ja herttuasta, myös sen jälkeen kun Häme oli alistettu Ruotsin kruunulle. Niinpä käsite Finland kattoi yleensä kaikki ne maakunnat, jotka kuuluivat Turun hiippakuntaan tai Turun käskynhaltijakuntaan,”; Martti Linna: Suomen alueellinen pyhimyskultti ja vanhemmat aluejaot, Vesilahti 1346–1996, 1996 s. 151–158, sama: Suomen vanhemmista aluejaoista, Muinaistutkija 4/1996, Suomi kautta aikojen, s. 29, 51 ja 61.
Jussila 2007, s.228: ”Vielä 1700-luvulla ei Pohjanmaata yleisesti luettu Suomeen kuuluvaksi.”