Miksi verkon selaamisesta jää jälki? Onko aina jäänyt?

Kun tietokoneiden maailmassa puhutaan jälkien jäämisestä, viitataan sekä moniin teknisiin perusratkaisuihin, joiden toiminta edellyttää kytkeytyneiden laitteiden tunnistautumista ja tunnistamista että erityisesti 2000-luvun aikana nopeasti yleistyneeseen kaupalliseen haluun kerätä maksimaalinen määrä käyttäjätietoa. 1990-luvulla, jolloin itse aloitin tietokoneiden käytön, tätä jälkimmäistä ei käytännössä ollut, koska kukaan ei ollut ehtinyt kaupallistaa klikkauksia ja niihin liittyvää mainonnan täsmäyttämistä. Todennäköisesti 1990-luvun verkon selaamisesta on jäänyt hyvin vähän sellaisia jälkiä, jotka voitaisiin yhdistää yksittäiseen ihmiseen.

Sosiaalisen median myötä tilanne on muuttunut. Kaupallisten toimijoiden lisäksi verkkokäyttäytymisen yksityiskohtaisia tietoja haluavat eri maiden tiedustelupalvelut. Tänä päivänä täytyy tavallisen tietokoneen käyttäjän ponnisteltava edes alkeellisen selailuanonymiteetin tavoittamiseksi. Esimerkiksi Firefoxin tarjoama yksityinen selaus on sitä hyvin rajallista, minkä ohjelmisto suoraan toteaakin. Astetta järeämpää yksityisyyttä ja jäljettömyyttä tarjoaa mm. TOR-verkko, jota mm. Yhdysvaltain tiedustelupalvelut pitävät vakavimpana uhkana omalle urkinnalleen. TORin nujertaminen ei ole ainakaan toistaiseksi onnistunut, koska se perustuu hajautettuun, vapaaehtoiseen toimintaan ilman varsinaista keskustoimintoa.

Kannattaa ajatella, että kaikesta verkkoselaamisesta jää jälki, koska sekä mainosrahoja kärkkyvät alustajätit (Google, Facebook, Twitter) että tiedustelupalvelut haluavat jälkiä jäävän. Niillä on käytännössä mahdollisuus vaikuttaa siihen, että oletusarvona internetissä on, että jälkiä jää ja jäljistä pääsee eroon vain erityisillä toimenpiteillä. Verkon alussa jäljet liittyivät enemmän teknisiin ratkaisuihin, mutta viimeistään 2000-luvulle tultaessa ainakin tiedustelupalvelut olivat jo aktiivisesti keräämässä surffaajien ja klikkaajien jättämää informaatiota.

Heikki Poroila