Mikä on oikea suomenkielinen ääntäminen nuotille ”F”? Opiskelin 1970-luvulla Helsingin konservatoriossa ja silloinen teorianopettajani Otto Romanowski painotti, että se ehdottomasti on äännettävä ”ef”. Radiokuuluttajat käyttävät jatkuvasti muotoa ”äf”.
Vastaus
Nykyään sävelen F nimi lausutaan suomeksi äf, mutta 1970-luvulla muoto ef oli yleinen taidemusiikin piireissä ja muutenkin.
Kysymys liittyy laajempaan ilmiöön kuin vain sävelten nimiin. Eräiden yksittäisten konsonanttien ääntämistapa jakoi aikoinaan jyrkästi mielipiteitä. Kiistely sai vauhtia siitä, että Yleisradio päätyi 1960-luvun taitteessa käyttämään uutisissa ä-muotoa. Taustalla oli Suomen Akatemian kielenhuollon suositus, joka ei kuitenkaan ollut ehdoton.
Virallisluonteisissa yhteyksissä oli siihen asti käytäntönä e-alkuinen lausuminen. Esimerkiksi STT (Suomen tietotoimisto) oli es-tee-tee, MTK oli em-tee-koo. Matematiikassa muuttuja x lausuttiin eks. Sitä pidettiin oppineena tapana, toisin kuin arkikielen ä-muotoa. Ä-muotoa kuitenkin puolsi kotimaisuus: sitä käyttivät aikoinaan mm. Elias Lönnrot ja Aleksis Kivi. Ef oli vaihtoehtoinen muoto vielä vuoden 1980 Nykysuomen sanakirjassa, mutta sen jälkeen se jäi pois.
Nykysuomen sanakirja 1 (951-0-09105-7, 1980)
Uusi suomen kielen sanakirja (951-20-5244-X, 1998)
Kommentit
Hauska juttu. Minua pilkattiin koulussa, koska meillä kotona sanottiin aina ef ja em.
Asian väänsi vielä hassummaksi ekan luokan opettajani, joka käski jättämään ne alku-ja lisävokaalit pois kaikesta. K[oo] oli 'k', p[ee] oli 'p', ja luonnollisesti noihin tuli aina pieni h-mainen tai f:mäinen loppuhenkonen. M oli vain m eli hiukan korostetusti mm jne. Voi meitä lapsiparkoja. Seuraavana vuonna muutin, ja seuraava opettaja ihmetteli kovasti moista ääntämystä...ja äiti ilmoitti, että ne ovat edelleen ef ja el....
Kun muuton takia koulukin (kansakoulu) vaihtui, uusi ope halusi heti tetstata mitä osaan ja pyysi luettelemaan vokaalit. Minä luettelin ne niin kuin oli opetettu, a o u ä ö y e i, ja uusi ope meinasi että väärin lueteltu. Selitin että minulle ne on opetettu tässä järjestyksessä eikä aakkosjärjestyksessä. Ope nippanappa sen hyväksyi, vaikka päätään puisteli. Jälkeenpäin nauratti, mutta juuri siinä tilanteessa, uuden luokan edessä ei naurattanut yhtään. Paljon mahtuu eroja näin pieneen kansakuntaan.
Kirjaston vastaaja: "Ef oli vaihtoehtoinen muoto vielä vuoden 1980 Nykysuomen sanakirjassa, mutta sen jälkeen se jäi pois."
Mitä ihmettä?
Nykysuomen sanakirja ilmestyi osa kerrallaan v. 1951 - 1961. Sen jälkeen kustantaja julkaisi siitä lukuisia, useimmiten 3-niteisiksi yhdisteltyjä painoksia, aina 2000-luvun alkuun asti. Alkuperäistä sisältöä ei muutettu ainoassakaan versiossa, vain kannet vaihtelivat ajan oloon.
Mikäli sisällön muuttamattomuudesta olisi poikettu vaikkapa vain näiden konsonanttien ääntämisen osalta, siitä olisi kyllä mainittu Kielikellossa v. 2008, jossa kerrottiin:
Nykysuomen sanakirjassa mainitaan sekä ä:llinen että e:llinen ääntämisvaihtoehto. Se näkyy jo F-kirjaimen ääntämisohjeessa (NS osa 1, ilm. 1951). Ohje kuvastaa ääntämisen kahtalaisuutta, joka silloin ja paljon myöhemminkin oli vallalla. (Kielenhuollon historiaa, Kielikello-lehti 2/2008)
https://www.kotus.fi/sanakirjat/muut_sanakirjat/nykysuomen_sanakirja_%2…
Kansalliseen yhtenäisyyteen tai puhtauteen pyrkiminen johtaa kielenhuollossakin ennen pitkää väkivaltaan. Eff, oli Lappeenrannan kesäyliopistossa opettaneen Jouko Tolosen opettama ehdoton oikea muoto tälle sävelelle! Musiikin kielenkäyttö on omalakinen, eikä siinä suhteessa oleellisesti eroa muiden ammattien vastaavasta.
Kommentoi vastausta