Mä kkulin että pontikan englanninkiellinen nimi, Moonshine, tulee siitä kun Amerikkalaiset trokaajat keittivät sitä yöllä kuun valossa välttyäkseen…

Toivo Pöysän sekä Götha ja Reima Rannikon kirja Pontikka : viisi vuosisataa suomalaista paloviinaperinnettä toteaa pontikka-sanan alkuperästä seuraavaa: "Toistaiseksi ei tarkkaan tiedetä, mistä pontikan nimi johtuu, eikä sitäkään, milloin se on syntynyt. Tarinoita kyllä on olemassa, useitakin."

Uskottavin tarina lienee se, joka löytyy myös Nykysuomen etymologisesta sanakirjasta. Sen mukaan pontikka on mukaillen lainattu ruotsin sanasta 'pontak', jolla on 1700-luvulla tarkoitettu erästä Bordeaux'n seudulta tuotettua punaviiniä. Nimi perustuu alkuaan viinintuottajasuvun sukunimeen Pontac. Suomen kirjakielessä sana on mainittu ensi kertaa asussa 'pontakki' Antti Lizeliuksen toimittamissa Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa 1776. Tämä on 1800-luvulla muuntunut suomalaisten johdosten kaltaiseksi muotoon 'pontikko' tai 'pontikka'.

Pöysä ja Rannikot tarjoavat pontakki-tulkinnan lisäksi pontikalle kaksi vaihtoehtoista etymologiaa. Niistä ensimmäinen on sukua Pontac-selitykselle: sen mukaan nimen taustalla on 1800-luvun kartanonherrojen ja ruukinpatruunoiden hovien päivällistansseissa suosittu ranskalainen Pontet Canet -niminen punaviini. Tarjoiluvälikössä oli iso lasipullo, johon salista tuotujen lasien ja pullojen pohjat tyhjennettiin ja siitä annettiin vieraiden kuskeille "pontikkanee"-ryyppyjä. Tästä sitten syntyi uusi sana 'pontikka'.

Pontikka-kirjan toinen vaihtoehtoinen syntyhistoria pontikka-sanalle on supisuomalainen: "Pienessä mökissä asui vaimo kolmen lapsensa kanssa ja keittelivät viinaa elantonsa avuksi. Yksi lapsista oli tyttö ja hän valmisti nisua, mutta kun taito oli heikohko, tuli nisuista paksunlaisia. Kun lähellä pidettiin heinähuutokauppaa, vei tyttö nisujaan sinne myytäväksi. Paksuja pitkoja alettiin sanoa pontikoiksi. Tytöllä oli myös viinaa myytävänä ja myynnin helpottamiseksi oli pullot kätketty paksujen pitkojen sisälle. Jos joku halusi salaa viinaa, hän salakähmää iski myyjälle silmää ja kysyi, että vieläkö sitä pontikkaa on. Siitä nimitys lähti kiertämään ja on nyt tunnettu kautta Suomen."

Kotitekoista 'kiljua' Nykysuomen etymologinen sanakirja taustoittaa näin: " -- kilju saattaa kuulua etymologisesti yhteen kimakan huutamisen ääntä jäljittelevän kiljua-verbin kanssa, mutta ei suoraan, vaana välivaiheena on ilmeisesti ollut kilja- tai kilju-tyyppisen vartalon käyttö happameen tai hapantumiseen viittaavissa murteellisissa sanoissa, joita ovat esim. kilju 'hapantunut maito' ja kiljaantua 'hapantua, myrtyä'.