Kyselin joskus kesäkussa monka-sanasta ja sain vastuksen. Taisin myös kiittää siitä. Nyt olisin kiinnostunut Manninen-sanasta. Tiedän, että se tulee saksan sanasta Mann. Olen nimittäin lukenut Riitta Heinon kirjan asiasta. Mutta miten Mann muuttui Manniseksi? Onko se diminutiivi saksan sanasta? Onhan mahdollista, että saksalaiset ovat kutsuneet pieniä poikia sanoilla Mänlein tai Mänchen, ja suomalaiset suomensivat sanan.
On muuten merkillistä, että taloja nimeltä Mannila on ollut jo ammoin, vaikka niissä ei ole asunut Mannisia. Päinvastoin jotkut ovat ottaneet
sukunimekseen Manninen talon nimestä.
Vastaus
Sukunimet kehittyivät aikoinaan lisänimistä, joita alettiin käyttää ihmisten erottelemikseksi toisistaan silloin, kun pelkkä etunimi ei siihen riittänyt. Aluksi lisänimet olivat henkilökohtaisia (esim. käsityöläisnimi, talonnimi tai isännimi). Ajan myötä nämä muuttuivat periytyviksi sukunimiksi. Manni-nimen taustalla voi olla alkujaan lisänimenä ollut man- tai mann-aineksen sisältävä sotilasnimi. Sotilasnimien anto vakiintui ruotujakolaitoksen myötä 1700-luvulla. Man-päätteen lisäksi yleisiä jälkiosia näissä nimissä olivat esim. -berg, -ström ja -qvist. Manni-nimiä on voinut kulkeutua meille myös suoraan saksalaiselta taholta tai se on voinut muotoutua Herman-, Magnus- tai Emanuel-nimen pohjalta.
Nen-pääte on suomalaiselle sukunimistölle tyypillinen. Sen merkitys on alkujaan ollut lisänimenomainen, ja sillä on viitattu joko isän, talon tai kylän nimeen. Arhippainen on siis ollut Arhippa-nimisen miehen poika. Nen-pääte (samoin kuin -poika tai -son) on sittemmin yleistynyt nimenomuodostuselementiksi, ja se on voitu lisätä lisänimeen sukunimen muodostamiseksi (Rautaparta > Partanen). Nen-pääte on ollut yleinen etenkin Savossa: kun talonnimeen perustuvan Ritvala-nimen kantaja on muuttanut Savoon, hänestä on saattanut tulla Ritvanen. Nen-päätteisiä nimiä on kuitenkin esiintynyt myös Länsi-Suomessa.
Sekä Manninen- että Mannila-nimi ovat siis vakiintuneet sukunimiksi talonnimestä, joka puolestaan on muodostettu isännän nimestä Manni. Manninen-nimeä on esiintynyt 1600-luvulla sekä Itä- että Länsi-Suomessa, ja se on voinut kehittyä molemmilla alueilla itsenäisesti. Samaa perua oleva Mannikainen-nimi oli vielä 1600-luvulla yleinen, mutta sittemmin harvinaistunut ja ilmeisesti sulautunut Manniseen.
Talonnimien liittäminen asukkaiden nimiin on ollut yleinen käytäntö etenkin Länsi-Suomessa. Tällöin on kyse lisä-, ei sukunimestä. Asuinpaikkaa vaihdettaessa nimikin on vaihtunut, sillä sen tehtävä on ollut nimenomaan kytkeä asukas ja talo toisiinsa. Kun Antti Hirmu sai Hirvelän torpan, hänestä tuli Antti Hirvelä, ja kun hän myöhemmin muutti Suutarinniemeen, hänet tunnettiin Antti Suutarinniemenä.
Lähteet:
Mikkonen, Pirjo ja Paikkala, Sirkka: Sukunimet (Otava, 2000)
Mikkonen, Pirjo: Suomalaisten sukunimien syntyvaiheista (http://www.genealogia.fi/nimet/nimi36rs.htm)
Paikkala, Sirkka: Sukunimet sukututkimuksessa (http://www.genealogia.fi/nimet/nimi17s.htm)
Kommentoi vastausta