kaipaan runoja siitä, kun ei tule nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja kohdatuksi, ja sen aiheuttamasta sietämättömästä kivusta ja yksinäisyydestä. Myös runoutta siitä, miltä tuntuu kun tulee kohdatuksi, kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi. Muukin kirjallisuus kuin vain runot, ja taide näistä kahdesta aiheista kiinnostaa! Suomen lisäksi luen englanniksi, ruotsiksi ja saksaksi.
Vastaus
Näitä teemoja on käsitelty kirjallisuudessa jo antiikista lähtien. Mieleeni tulee esimerkiksi Sapfon kuuluisa runo, jossa näkymättömyys rakastetun silmissä saa aikaan fyysisiä oireita:
[…]
Sydän säikähtää rinnassani Kun katson sinua en
Mitenkään
saa ääntä suustani (Kun näen sinut äkkiä)
kieleni tärisee, tuli juoksee ihoni alla, en näe mitään
korvissa suhisee, hiki kihoaa pintaan,
paikkani vapisevat, olen
keltaisempi
Kuin ruoho,
kohta kuin kuollut
[…] (suom. Pentti Saarikoski)
Toinen, joskin hyvin erilainen, esimerkki antiikin kreikkalaisesta kirjallisuudesta on Theokritoksen Idylli 11, jossa kyklooppi Polyfemos riutuu yrittäessään huonolla menestyksellä hurmata Galateia-nymfiä. Runon sävy on selvästi humoristisempi kuin Sapfon runossa. Theokritos kuvaa idyllissään, miten kyklooppi ”istui aamusta iltaan ypöyksin leväisellä rantakalliolla ja lauloi Galateialle rakkauden haavoittaman sydämensä kyllyydestä” (suom. Marianna Tyni). Idylli painottaa runoutta lääkkeenä erityisesti sydänsuruihin.
Englanninkielisestä runoudesta suosittelen ehdottomasti Emily Dickinsonin runoja. Yhtenä esimerkkinä on The Loneliness One dare not sound –runo, joka kuuluu seuraavasti:
The Loneliness One dare not sound—
And would as soon surmise
As in it's Grave go plumbing
To ascertain the size—
The Loneliness whose worst alarm
Is lest itself should see—
And perish from before itself
For just a scrutiny—
The Horror not to be surveyed—
But skirted in the Dark—
With Consciousness suspended—
And Being under Lock—
I fear me this—is Loneliness—
The Maker of the soul
It's Caverns and it's Corridors
Illuminate—or seal—
Toinen klassinen englanninkielinen runoilija, T.S. Eliot, käsittelee kysymyksesi teemoja erityisesti J. Alfred Prufrockin rakkauslaulu –runossa: "Olen kuullut merenneitojen laulavan, laulavan toisilleen // En luule, että ne koskaan laulavat minulle" (suom. Leo Tiainen).
Kotimaisista runoilijoista Edith Södergran sivuaa näitä teemoja. Suosittelen myös esimerkiksi Tua Forsströmin teoksia.
Teemoja käsittelevistä elokuvista mieleeni tulevat esimerkiksi Yasujiro Ozun Myöhäinen kevät, Billy Wilderin Poikamiesboksi sekä Robert Bressonin Au Hazard Balthasar ja Mouchette.
Kommentoi vastausta