Jos vaimo kuoli lapsivuoteeseen ja lapsi syntyi kuolleena, haudattiinko heidat ei-siunattuun maahan 1800-luvulla? Jos kuoli talvella, voitiinko haudata maahan…

"Kirkottamattomana" kuollut lapsensynnyttäjä, kuten kastamaton lapsikin voitiin haudata kirkkomaalle muista erilleen, "pohjoisen puolen paikoille" (pohjoinen oli kristityille pimeyden ja paholaisen ilmansuunta).

Ajatus naisesta saastaisena lapsen syntymän jälkeen ja synnytyskulttuuriin kuulunut synnyttäjän puhdistautuminen kirkottamalla alkoi vähitellen hiipua 1800-luvun loppua lähestyttäessä. Murrosvaihe oli vuosisadan vaihteen kahden puolen. Helsinkiläisissä sivistyneistöpiireissä käytäntö oli tuntematon jo 1880-luvulla. Pisimpään tapa eli puhtaalla maaseudulla. 1920-luvulla kirkotus alettiin yleisesti yhdistää kastetilaisuuteen, kun se aikaisemmin oli ollut selkeästi erillinen toimitus.

Talvisaikaan kuolleita varten oli vainajien tilapäisinä säilytyspaikkoina käytettyjä rakennuksia, joita kutsuttiin talvihaudoiksi. Myös ennen routaa maahan kaivettuja hautoja käytettiin väliaikaisina hautoina. Kevään tullen hautaus suoritettiin yhteishautauksena siten, että samaan hautaan sijoitettiin joskus useampia vainajia ja jopa muutama samassa arkussa.

Hautajaiskäytännöt olivat erilaisia eri puolilla maata. Itäsuomalaisissa hautajaisissa johtohahmoina olivat itkijänaiset, pappi saattoi puuttua kokonaan. Länsisuomalaisissa kirkollisissa hautajaisissa papin rooli oli keskeinen. Länsisuomalaiset hautajaiset olivat tavallisesti perhejuhla, johon ei toivottu kutsumattomia vieraita. Idässä hautajaiset olivat taas mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen tapahtuma. Hautajaisvieraat saapuivat surutaloon jo edellisenä päivänä varhain aamulla. Murhetaloon saapuvat toivat tuliaisiksi erilaisia ruokatarvikkeita, tyhjin käsin ei sopinut saapua. Hautajaispidot kuitenkin vähenivät 1800-luvulla. Herätysliikkeet vaikuttivat hautajaisten ja muistotilaisuuksien luonteeseen maallikkosaarnaajien osallistuessa tilaisuuksiin.

Lähteet:
Hilkka Helsti, Kotisynnytysten aikaan
Kyösti Kiiskinen, Hautauskulttuuri Suomessa
Heikki Lehikoinen, Katkera Manalan kannu : kuoleman kulttuurihistoria Suomessa