Jos minä, nykysuomalainen, matkustaisin aikakoneella esim. 1500-luvun Suomeen, ymmärtäisinkö sen aikaisten ihmisten puhetta? Jos tarvitsisin tiedustella…

Vuoden 1570 paikkeilla Suomessa on arvioitu asuneen noin 300 000 henkeä. Enemmistö puhui suomen murteita, pieni osa ruotsalaismurteita. Sivistyskielinä olivat aateliston ruotsi, papiston latina ja useiden porvarien taitama saksa. Sitä suomen kielen kehitysjaksoa, joka alkoi myöhäiskantasuomesta ja päättyi 1540-luvulla, kun Mikael Agricola julkaisi enimmät teoksensa, kutsutaan varhaissuomeksi. Tuosta ajanjaksosta ei ole olemassa suomeksi kirjoitettuja dokumentteja. Vanhan suomen kaudeksi sanotaan sitä suomen kielen vaihetta, joka alkoi ensimmäisten suomenkielisten kirjojen ilmestymisestä 1540-luvulta. Tältä ajalta ovat peräisin ensimmäiset säilyneet yhtenäiset suomenkieliset käsikirjoitukset.

Käsitykset siitä, millaista puhutun varhaissuomen murteet ovat olleet, perustuvat vertailevan kielentutkimuksen perusteella tehtyihin rekonstruktioihin, jotka näyttävät aina paljon yhtenäisemmiltä kuin mikään luonnollinen kieli on koskaan voinut olla. "Oikeassa", ihmisten puhumassa kielessä on aina paljon sellaista vaihtelua, jota rekonstruktiomenetelmät eivät saa esiin. Vaihtelu on dialektaalista (murteellista), sosiaalista ja tilanteista. Kahta jälkimmäistä eivät mitkään rekonstruktiomenetelmät suoraan tavoita, mutta riittävän laajan tytärkielikirjon avulla voidaan hyvässä tapauksessa päästä käsiksi kantakielen murteisiin.

Myöhäiskantasuomen katsotaan koostuneen kahdesta murrealueesta, pohjois- ja eteläkantasuomesta. Suomen esimuoto on pohjoinen versio, eteläinen taas viron. Pohjoismurre jakautuu jo varhain itäiseen ja läntiseen murteeseen. Itäistä puhutaan Laatokan seudulla ja siitä kehittyy vuoteen 1000 mennessä muinaiskarjalana tunnettu kieli. Läntinen murre taas sijoittuu ensin Suomen länsirannikolle, josta se leviää vuosisatojen kuluessa erityisesti pohjoisen suuntaan. Vallitsee siis tyypillinen tilanne, jossa kaksi murretta alkavat eriytyä toisistaan. Puhujat asuvat eri paikoissa ja elävät vaikutussuhteissa eri kieliin ja kulttuureihin: läntisen murteen puhujat viroon ja skandinaavisiin kieliin, itäisen murteen puhujat itään päin. Suomen kieli kehittyi näistä molemmista: osa suomen murteista periytyy pohjoiskantasuomen läntisestä, osa itäisestä haarasta. Hämäläismurteiden katsotaan edustavan puhtaimmillaan länsihaaraa. Lounaismurteet taas ovat länsihaaran muoto, joka on saanut eniten vaikutteita Viron ja Ruotsin suunnalta. Pohjalaismurteet taas ovat kehittyneet lounaismurteiden ja hämäläismurteiden pohjalta eräänlaisena sekoittumana. Itähaaran historia taas tekee kiinnostavan mutkan. Ensin murre kehittyi muinaiskarjalaksi, joka hiljalleen jakautui edelleen neljään murteeseen. Yhdestä haarasta kehittyi karjalan kieli, toinen neljästä haarasta kehittyi inkeroiseksi ja kaksi jäljelle jäävää osaa ovat suomen kaakkois- ja savolaismurteet. Käytännössä siis suomen nykyiset itä- ja länsimurteet ovat olleet esihistorian aikana eri kieliä – tai ainakin ne ovat olleet hyvää vauhtia matkalla siihen suuntaan. 

1500-luvun suomea ja sen ymmärrettävyyttä nykysuomalaiselle joudumme arvioimaan pääasiassa kielen kirjallisten esiintymien  – kehkeytymässä olleen suomen kirjakielen –  avulla. Suomen kirjakielen perustaksi tuli se murre, jota puhuttiin Turun seudulla, silloisen sivistyselämän ja hallinnon keskuspaikassa. Turun seudun murre ei ole puhdasta lounaismurretta, vaan se kuuluu lounais-hämäläisiin välimurteisiin.

Mikael Agricolan alkuperäistekstit ovat nykylukijalle vaikealukuisia, sillä Agricolan aikana käytetty goottilainen kirjaimisto oli erilainen kuin nykyään ja Agricolan kirjoitusjärjestelmä kokeilevaa ja monissa suhteissa epäjohdonmukaista. Turun yliopistossa vuonna 2004 alkaneen tutkimushankkeen yhteydessä Agricolan tekstejä on kirjoitettu uudelleen siihen muotoon, jossa ne Agricolan aikana todennäköisesti on luettu. Näiden Agricolan tekstien "lukuversioiden" avulla nykysuomalainen voi koetella taitojaan ja Agricolan ajan suomen kielen ymmärrystään. Oivallista aineistoa on esimerkiksi Mikael Agricolan Aapiskirja (Kirjapaja, 2007), jossa Agricolan Abckirian näköispainoksen rinnalla kulkee teoksen "Näin luetaan" -versio. Tämän perusteella voisi arvella, että aikamatkaileva nykysuomalainen saattaisi hyvinkin pärjätä vähintäänkin auttavasti 1500-luvun Suomessa. On hyvä muistaa, että noin 60% Agricolan käyttämästä sanastosta elää yhä nykysuomessa, ja pääosa tästä on keskeisintä sanastoa, joka on kuulunut jo vanhastaan suomen kieleen.

Suomen majatalolaitoksen synty lasketaan toukokuusta 1279, jolloin kuningas Maunu Ladonlukko antoi Alsnön sääntö -nimisen asetuksensa. Tässä määrättiin, että jokaiseen kylään oli tuomarin asetettava mies, joka rahaa vastaan myisi matkustajille mitä nämä tarvitsivat tai osoittaisi heidät sellaisten luo, jotka voisivat tämän tehdä. Tätä toimenhaltijaa sanottiin rättäriksi. Myöhemmät hallitsijat kehittivät laitosta edelleen. Maunu Eerikinpoika määräsi v. 1344, että jokaiseen kaupunkiin oli perustettava kaksi tavernia, ja Kristoffer-kuningas sääti maanlaissa v. 1442, että taverneja oli sijoitettava teiden varsille aina 2 1/2 peninkulman päähän toisistaan. Nimityksiä majatalo-kestikievari, taverni ja krouvi käytettiin sekaisin ja tätä jatkui vuosisatoja. Majatalonpitäjä väkineen otettiin valtiovallan suojelukseen ja huonosti käyttäytyvää asiakasta rangaistiin jopa hengen menettämisellä. Majatalojen perustaminen kävi maassamme aluksi työläästi: eihän kulkuväylinä ollut oikeastaan kuin polkuja, ja oikeita teitä, joiden varteen majataloja oli saatava, rakennettiin niin hitaasti, että vielä vuonna 1555 niitä oli meillä koko maassa vain noin 2 000 kilometriä. Tämän vuoksi majatalonpito ensimmäisinä vuosisatoina uskottiin useimmin nimismiehille.

Suomen apteekkilaitoksen alku ajoittuu 1500-luvulle, mutta senkin kehitys oli hitaanlaista. Ensimmäisen apteekin syntymävuotta ei ole mahdollista ajoittaa yhtä yksiselitteisesti kuin Ruotsissa, sillä lähteet ovat hataria ja apteekkarien, parturien ja ryytikauppiaiden tehtävät sekoittuivat vielä kauan keskenään. Tavallisimmin ensimmäiseksi suomalaiseksi apteekiksi on nimetty Turun linnaan vuonna 1558 perustettu apteekki. Vuosisadan lopulla myös Viipurin linnassa ja muissa suurissa hallintolinnoissamme oli linnanapteekkareita ja -välskäreitä. Suurimmissa kaupungeissa toimi apteekkimestareiksi kutsuttuja käsityöläisiä, jotka harjoittivat yleensä samaan aikaan myös välskärin ammattia.

Yleinen terveydenhoito oli Suomessa 1800-luvun loppupuolelle asti kuitenkin pääasiassa kansanparantajien käsissä. Keskiajalla näiden lisäksi myös seurakuntapapit hoitivat virkansa ohella parantajan tehtäviä. Maamme kaupungeissa oli 1500–1700-luvuilla linnanpartureiden ja -apteekkarien lisäksi myös muita partureita eli palpereita, jotka harjoittivat lääkkeiden valmistamisen ja myynnin lisäksi muutakin parannustoimintaa, mm. suoneniskentää. Kaupunki antoi heistä aina yhdelle kaupunginparturin viran. Partureiden ohella toimi maakunnissa välskäreitä, jotka hoitivat ulkonaisia vammoja ja suorittivat vähäisempiä kirurgisia toimenpiteitä. Kuppareita oli lähes joka kylässä, suoneniskijöitä paljon harvemmassa. Vanhimmat suomenkieliset maininnat kuppauksesta löytyvät Mikael Agricolan rukouskirjan allakasta vuodelta 1544. Kuppareiden ammattikunta on Suomessa melko vanha. Varmoja tietoja heistä oli jo 1600-luvun alkupuolen tuomiokirjoissa.

Kieli- tai murrekynnyksen ylittäminen ei siis ole ainoa aikamatkaajaa kohtaava haaste 1500-luvun Suomessa; jos majoitus onkin ehkä järjestettävissä suhteellisen sujuvasti, esimerkiksi apteekin löytäminen voi olla jo vaikeampaa. Ennen matkaanlähtöä onkin paikallaan selvittää, mitä palveluita ajatellussa kohteessa ylipäänsä on saatavissa.

Lähteet:
Esko Koivusalo (toim.), Mikael Agricolan kieli
Lari Kotilainen, Kielen elämä : suomen kieli eilisestä huomiseen
Laila Lehikoinen & Silva Kiuru, Kirjasuomen kehitys
Tapani Lehtinen, Kielen vuosituhannet : Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen
Jukka Muiluvuori, Apteekkareita, lääkäreitä ja professoreita : Yliopiston apteekki 1755-2005
Yrjö Soini, Suomen majoitus- ja ravitsemiselinkeinon vaiheet
Jane Tuovinen, Tietäjistä kuppareihin : kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa