Elämäkertojen lähdeluettelossa mainitaan usein lähteeksi kirjeenvaihto. Miten on mahdollista, että kirjan päähenkilön lähettämät kirjeet on jäljitetty vai onko…

Kirjeiden ja kirjeenvaihdon saatavuutta tutkimuksen lähdeaineistoksi lienee yksinkertaisinta havainnollistaa julkaistujen kirjekokoelmien avulla. Ne ovat tuskin koskaan lähestulkoonkaan täydellisiä; samoin kuin tutkijoiden käyttämä kirjeaineisto, julkaistu kirjeenvaihto perustuu siihen materiaaliin, joka on onnistuttu jäljittämään – tavalla tai toisella. Kirjoittajien jäämistöistä  – tai parhaassa tapauksessa arkistoista –  ei useinkaan kopioita lähetetyistä kirjeistä löydy (ellei kyseessä sitten ole joku, jonka on asemansa vuoksi ollut tarpeen säilyttää kirjoittamiensa kirjeiden kopiot, tai kirjeenvaihtonsa julkaisua nimenomaisesti suunnitellut henkilö), vaan ne ovat tavallisimmin peräisin vastaanottajilta ja heidän kokoelmistaan tai arkistoistaan.

Aleksis Kiven Kirjeet : kriittinen editio -kokoelman esipuheen mukaan Kiven kirjoittamista kirjeistä on nykyisen tiedon mukaan säilynyt 70. Kivelle kirjoitetuista kirjeistä on säilynyt vain kolme, "joten käsitys kirjailijan kirjeenvaihdosta jää pakostakin aukkoiseksi", niin kuin teoksen toimituskunta huomauttaa.

Eino Leinon neljästä niteestä koostuvan kirjekokoelman toimitustyön lähtökohtana on ollut "pakko pitää periaatetta, että julkaistaan kaikki se aineisto, joka tiettävästi on säilynyt ja jonka toimittaja on eri lähteistä saanut käytettäväksi". – "On luonnollista, etteivät läheskään kaikki Leinon kirjoittamat kirjeet ole säilyneet. Niinpä esimerkiksi runoilijan toiselle aviopuolisolleen Aino Kajanukselle -- osoittamat kirjeet ovat sodan aikana 1940-luvulla kadonneet -- . Samoin Leinon kolmannelle puolisolleen Hanna Laitiselle lähettämät kirjeet ovat kateissa. Myös Freya Schoultzille lähetettyjä kirjeitä on ollut enemmän kuin tässä julkaistut; runoilijan ensimmäistä puolisoa Pariisissa v. 1949 haastatellut fil. maist. Kauko Kula sai häneltä kuulla, että osa kirjeistä oli kadonnut tuossa maailmankaupungissa kirjeiden saajan muuttaessa kerran asunnosta toiseen." (Eino Leino, Kirjeet. 1, Kirjeet Freya Schoultzille ja omaisille)

Hyvä esimerkki kirjeenvaihtoaan tallentaneesta henkilöstä on presidentti Kekkonen, joka vuonna 1976 julkaisi kaksi valikoimaa "myllykirjeitään" vuosilta 1957–75.

Tekstien kopioimiseen tai monistamiseen ei  – kirjapainoa lukuunottamatta –  ennen 1800-luvun alkua ollut oikeastaan kuin yksi vaihtoehto: käsin kopioiminen. Tilanteen muutti Ralph Wedgwoodin vuonna 1806 patentoima hiilipaperi; sitä käytettiin pienten kopiomäärien tekemiseen, kunnes valokopiointi sen 1960-luvulta alkaen syrjäytti. Kokonaan se hävisi vasta kirjoituskoneen mukana. – Hiilipaperin ja valokopiokoneen käyttöönoton välisenä aikana kehiteltiin 1850-luvun puolivälistä alkaen useita erilaisia kopio- ja monistusmenetelmiä (vahapaperimonistus, hektografia, sinikopiomenetelmä, heijastuskopiointi valoherkälle paperille, xerografia), mutta vaivattomuutensa vuoksi hiilipaperi lienee ollut ylivoimaisesti käytännöllisin vaihtoehto kirjeiden kirjoittajalle. (Kopiointi- ja monistusmenetelmien historiasta ks. Tom Hynninen, Jukka Keitele, Matti Lehti, Neljä kertaa nopeammin kuin pännällä : konttoritekniikan historia).