Tomin linkittämä artikkeli on niin mielenkiintoinen, että päätin yrittää tehdä siitä pienen referaatin:
Petter Larsson kertoo aluksi hämmentyneensä tajutessaan, kuinka myöhään sanan ”klassresa” uusi merkitys on ilmaantunut julkiseen käyttöön. Hän käy läpi ensimmäisiä huomiota saaneita julkaisuja, joissa sanaa on käytetty yhteiskunnallisen nousun merkityksessä ja toteaa, että päästäkseen julkisuuteen 90-luvun alussa sanan on täytynyt olla jollain lailla tunnettu jo ennen sitä. Hän löytääkin sanan muutamista akateemisista julkaisuista jo 80-luvulta; ensimmäisenä sitä näyttää käyttäneen eräs _etnologi_. Yhteiskunnalliseen keskusteluun sen kuitenkin nostivat kirjoittajat, jotka kuvasivat omia elämänkokemuksiaan luokkaretkenä. Valtiopäivien eli sikäläisen eduskunnan kielenkäyttöön sana pesiytyi 90-luvun loppupuolella.
Seuraavaksi Larsson kuvailee ajankohtaa, joka nosti käsitteen esiin. Neuvostoliitto hajosi, talous oli lamassa, ja Ruotsia pitkään hallinnut sosiaalidemokraattinen puolue oli siirtynyt sosiaaliliberaaliin suuntaan jäätyään puristuksiin hyvinvointiyhteiskunnan ja valtioiden rajoja puhkovan kansainvälisen liiketoiminnan välissä. Uusliberaalien levittämä evankeliumi vapaiden markkinoiden autuaaksi tekevästä voimasta hallitsi ilmapiiriä. Tasa-arvon ihanteesta oli siirrytty ajatukseen jokaisesta oman onnensa seppänä, ja koulutuksen piti tarjota mahdollisuus yhteiskunnalliseen nousuun kaikille taustasta riippumatta. Tosiasiallisesti nousu yhteiskuntaluokasta toiseen kuitenkin oli jo pysähtynyt. Alemmat luokat eivät enää kutistuneet, ylemmät luokat eivät enää kasvaneet. Työttömyys vain paheni; Larsson itsekin valmistui yliopistosta työttömäksi vuonna 1995.
Larsson vertaa luokkaretkeä käsitteenä amerikkalaiseen unelmaan, joka näki päivänvalon vuonna 1931 – aikana, jolloin taloudellinen lama ajoi ihmisiä massoittain työttömyyteen ja köyhyyteen. Larsson viittaa kahteen tutkimukseen yhteiskunnallisen nousun ajoituksesta. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan pääosa yhteiskunnallisesta noususta USA:ssa tapahtui jo 1800-luvulla, eikä 1940-luvun jälkeen syntyneillä ole enää ollut siihen mahdollisuutta. Ruotsalainen tutkimus puolestaan ajoittaa pysähtymisen Ruotsissa muutaman vuosikymmenen myöhemmäksi. Kummassakin maassa on siis takerruttu menneisyyden menestykseen ja nimetty se kansalliseksi ihanteeksi juuri silloin, kun menestys on jo mennyttä. Kansalliseen ihanteeseen kuitenkin takerrutaan siinä toivossa, että menestys vielä toistuu. Ihanteen julistajien mielestä on jokaisen oma syy jos epäonnistuu, koska jokainen voi tarttua nousun mahdollisuuteen – vaikka tosiasiallinen mahdollisuus on kansallisella tasolla jo kadonnut horisontin taa.
Lopuksi Larsson nostaa esiin sen, miten Ruotsin koulu-uudistusta markkinoitiin luokkaretken mahdollistajana; perheillä piti olla mahdollisuus valita lapsilleen koulu, jonka kautta yhteiskunnallinen nousu onnistuisi. Todellisuudessa jako julkisiin ja yksityisiin kouluihin on kuitenkin vain lujittanut yhteiskunnan jakoa hyvä- ja huono-osaisiin.
Tomin linkittämä artikkeli on niin mielenkiintoinen, että päätin yrittää tehdä siitä pienen referaatin:
Petter Larsson kertoo aluksi hämmentyneensä tajutessaan, kuinka myöhään sanan ”klassresa” uusi merkitys on ilmaantunut julkiseen käyttöön. Hän käy läpi ensimmäisiä huomiota saaneita julkaisuja, joissa sanaa on käytetty yhteiskunnallisen nousun merkityksessä ja toteaa, että päästäkseen julkisuuteen 90-luvun alussa sanan on täytynyt olla jollain lailla tunnettu jo ennen sitä. Hän löytääkin sanan muutamista akateemisista julkaisuista jo 80-luvulta; ensimmäisenä sitä näyttää käyttäneen eräs _etnologi_. Yhteiskunnalliseen keskusteluun sen kuitenkin nostivat kirjoittajat, jotka kuvasivat omia elämänkokemuksiaan luokkaretkenä. Valtiopäivien eli sikäläisen eduskunnan kielenkäyttöön sana pesiytyi 90-luvun loppupuolella.
Seuraavaksi Larsson kuvailee ajankohtaa, joka nosti käsitteen esiin. Neuvostoliitto hajosi, talous oli lamassa, ja Ruotsia pitkään hallinnut sosiaalidemokraattinen puolue oli siirtynyt sosiaaliliberaaliin suuntaan jäätyään puristuksiin hyvinvointiyhteiskunnan ja valtioiden rajoja puhkovan kansainvälisen liiketoiminnan välissä. Uusliberaalien levittämä evankeliumi vapaiden markkinoiden autuaaksi tekevästä voimasta hallitsi ilmapiiriä. Tasa-arvon ihanteesta oli siirrytty ajatukseen jokaisesta oman onnensa seppänä, ja koulutuksen piti tarjota mahdollisuus yhteiskunnalliseen nousuun kaikille taustasta riippumatta. Tosiasiallisesti nousu yhteiskuntaluokasta toiseen kuitenkin oli jo pysähtynyt. Alemmat luokat eivät enää kutistuneet, ylemmät luokat eivät enää kasvaneet. Työttömyys vain paheni; Larsson itsekin valmistui yliopistosta työttömäksi vuonna 1995.
Larsson vertaa luokkaretkeä käsitteenä amerikkalaiseen unelmaan, joka näki päivänvalon vuonna 1931 – aikana, jolloin taloudellinen lama ajoi ihmisiä massoittain työttömyyteen ja köyhyyteen. Larsson viittaa kahteen tutkimukseen yhteiskunnallisen nousun ajoituksesta. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan pääosa yhteiskunnallisesta noususta USA:ssa tapahtui jo 1800-luvulla, eikä 1940-luvun jälkeen syntyneillä ole enää ollut siihen mahdollisuutta. Ruotsalainen tutkimus puolestaan ajoittaa pysähtymisen Ruotsissa muutaman vuosikymmenen myöhemmäksi. Kummassakin maassa on siis takerruttu menneisyyden menestykseen ja nimetty se kansalliseksi ihanteeksi juuri silloin, kun menestys on jo mennyttä. Kansalliseen ihanteeseen kuitenkin takerrutaan siinä toivossa, että menestys vielä toistuu. Ihanteen julistajien mielestä on jokaisen oma syy jos epäonnistuu, koska jokainen voi tarttua nousun mahdollisuuteen – vaikka tosiasiallinen mahdollisuus on kansallisella tasolla jo kadonnut horisontin taa.
Lopuksi Larsson nostaa esiin sen, miten Ruotsin koulu-uudistusta markkinoitiin luokkaretken mahdollistajana; perheillä piti olla mahdollisuus valita lapsilleen koulu, jonka kautta yhteiskunnallinen nousu onnistuisi. Todellisuudessa jako julkisiin ja yksityisiin kouluihin on kuitenkin vain lujittanut yhteiskunnan jakoa hyvä- ja huono-osaisiin.