Kommentoi vastausta

Tämä runo kopioitu suoraan kirjasta Koti ja kotipiiri, Maalaiskansakoulun Lukukirja 1, vuodelta 1923.

Silmälasit

Asui eukko ennen muinoin
perukalla Pohjanmaan,
toisna tyttö pikkuruinen
matalassa majassaan.

Liisa oli tytön nimi,
viisi kesää nähnyt vaan,
vielä peukaloa imi
eikä surrut tapojaan.

Tukalinta tulla aikaan
oli ääress' aapisen.
Kuinka monet kerrat saikaan
muistutella mummonen?

Lelut, leikit, kukot, kanat
mieless' oli ainiaan,
mutta kaikki kirjan sanat
Liisall' oli kammonaan.

Kerran mummo hetkiseksi
naapurihin pyörähtää,
silloin oivan keinon keksi
pikku Liisan pikku pää.

Mummon "silmät" nouti heti,
nosti nenännypylleen,
opinryppyyn otsan veti,
tarttui taiten aapiseen.

Luku luisti mainiosti,
kohta tunsi i:n ja o:n,
silloin kova onni kosti:
kirpos "silmät" permantoon.

"Rikki! Voi nyt tuli pahat,
mitä mummo sanookaan!
Mistä uusihin nyt rahat? -
Nyt mä, tuhma, torat saan."

Oli suuren surun alla
pikku sydän murtua,
kyynelvirta tulvimalla
vieri, poltti poskea.

Mummo tuli, murhemielin
näki tapaturman tään,
mutt' ei katsehin, ei kielin
soimaa sydänkäpyään.

Otti oman kullanmurun
sylihinsä hellästi,
sulopuheloilla surun
lempeästi lievitti.

Mutt' ei enää raamattuaan
lukea nyt mummo nää,
senpä Liisa huomatessaan
tunsi huolta pistävää.

Mietiskeli minkä taisi,
pinnisteli pikku pää,
hälvennetyks eikö saisi
mummo kullan hämärää.

Mietti, päätti päähän asti,
syksyn kaiken ahkeroi;
tuli joulu, sujuvasti
lukea jo Liisa voi.

Mummoll' ei nyt tarvist' ollut
enää "silmäin" entisten,
hänen "silmiksensä" tullut
oli Liisa tyttönen.

Tästä runosta on ihania lapsuusmuistoja. Isäni täti, joka menehtyi n. 1,5 vuotta sitten, luki minulle tätä runoa. <3