80- tai 90-luvulla luin mummulassa kirjaa, jossa oli opettavaisia tarinoita lapsille. En tiedä kuinka pitkään kirja oli tuolloin jo siellä ollut, ketä varten lie alunperin hankittu, joten kirjan ikää en osaa arvioida. Kirjassa oli piirroskuvia.
Satuja kertomukset eivät olleet. Kahden tarinan nimet muistan, ne olivat "Pikkulintu" ja "Kiittämättömyys".
Ensin mainitussa tyttö lähti kauppaan äidin asioille ja näki kaupan ikkunassa jonkin suklaisen herkun, jota ei voinut vastustaa. Hän osti ja söi sen, eikä kertonut äidilleen. Kotona äiti kuitenkin tuntui tietävän mitä tyttö oli tehnyt ja tyttö ihmetteli, mistä äiti tiesi. "Pikkulintu kertoi.", äiti vastasi.
"Kiittämättömyydessä" köydä pariskunta sai lapsen ja he luopuivat kaikista mukavuuksista (lopettivat teen juonnin yms.) voidakseen maksaa lapsensa opinnot hyvässä koulussa ja taata pojalle näin hyvän elämän. Vuosien päästä isä matkusti hevosella tapaamaan poikaansa koulussa (ilmeisesti sisäoppilaitos) pitkän ajan jälkeen. Poika kuitenki häpesi köyhää taustaansa, ei ollut tuntevinaan isäänsä ja sanoi tälle kaveriensa edessä: "Olkaa hyvä ja poistukaa alkeellisella kulkuneuvollanne!"
Isä palasi kotiin murtuneena miehenä ja kuoli kiikkustuoliinsa.
Yksi kirjan kertomuksista, jonka nimeä en muista, kertoi kahdesta tytöstä, joilla särkyi jokin esine ja he halusivat liimata sen kasaan. Liimapurkki ei millään suostunut avautumaan, vaikka he kuinka yrittivät ja he pyysivät vanhempiaan avuksi, mutta nämäkään eivät saaneet purkkia auki. Tytöt rukoilivat yhdessä Jeesusta, että Hän auttaisi heitä saamaan purkin auki korjatakseen rikkoutuneen esineen. Hetken kuluttua vanhemmat hämmästyneinä katsoivat, kun tytöt liimasivat esinettä kokoon.
Neljäs, kirjasta mieleeni jäänyt tarina kertoi tytöstä, joka oli hyvin läheinen äitinsä kanssa. Kerran tytön kaverit sanoivat, että he kertovat salaisuuden, mutta se on sellainen, jota ei voi kertoa vanhemmille, että tytön täytyisi luvata olla kertomatta. Tyttöpä sanoikin, että en voi sellaista luvata, koska minä rakastan äitiäni ja kerron hänelle kaikki asiat. Kotona tyttö kertoi äidilleen, mitä oli vastannut kavereilleen ja äiti sanoi, ettei tyttö tiedäkään, miten iloiseksi äitinsä vastauksellaan teki.
Nämä olivat niin mieleenpainuvia ja koskettavia kertomuksia, että haluaisin niitä omille lapsilleni lukea, jos vain tietäisin, minkä nimisestä kirjasta on kysymys.
Vastaus
Mummulan mieleenpainuva ja koskettava kirja on ollut toinen Arthur S. Maxwellin neljästä suomenkielisestä Onnen päiviä -kertomuskokoelmasta, jotka ilmestyivät Suomen adventtikirkon omistaman Kirjatoimen kustantamina vuosina 1960-71.
Kysymyksessä mainitut Onnen päiviä 2 -kirjan nimettömiksi jääneet tarinat ovat Leena ja liimapullo sekä Kerro aina äidille.
Ensimmäisen Onnen päiviä -kokoelman esipuheessa kirjoittaja kuvailee kirjaansa näin: "Valmistellessani tätä kirjaa olen pitänyt kahta periaatetta tärkeänä: ensiksi -- että kertomusten tulee olla tosia, ja toiseksi, että jokaiseen kertomukseen tulee sisältyä jokin opetus, joka voisi auttaa lapsen luonnetta kehittymään puhtaaksi ja voimakkaaksi."
Kommentit
Äitini tilasi kai joltain kiertävältä kauppiaalta Onnenpäiviä 1-2, kun olin lapsi. Luin niitä itse ja sen jälkeen myös omille lapsilleni. Pidin niin paljon, että hankin myös kolmososan, mikä sattui jossain divaarissa käsiini.
Yleensä olen alkanut lukea lapsille, kun he eivät enää kaipaa kuvia joka sivulle, tai kun osaavat jo itse lukea, mutta haluavat, että heille luetaan. Ne ovat ainutlaatuiosia, arvokkaita hetkiä. Silloin he myös ymmärtävät enemmän ja osaavat arvioida. Joskus tarina on herättänyt kovastikin keskustelua. Se näiden tarinoiden ihana puoli onkin.
Lastenlapset pyytävät Onnen päiviä kirjoja iltalukemiseksi, kun ovat yökylässä eli 7-vuotiaasta ylöspäin.
Näiden kirjojen arvokas tehtävä on kehittää ihmisenä olemista; rakkauden osoittamista, auttamista, välittämistä ja vihantunteiden hallitsemista.
Kommentoi vastausta