Talvi- ja jatkosodassa taisteluiden ollessa kiivaimmillaan kaatuneita jouduttiin hautaamaan kenttähautoihin. Heidät ilmeisesti myös siunattiin kenttähautauksen yhteydessä, vai? Mutta entä sitten, kun heidät tuotiin kotiseurakunnan sankarihautaan? Siunattiinko heidät uudestaan hautauksen yhteydessä?
Entä miten meneteltiin kadonneiden ja sellaisten kanssa, joista ei esim. räjähdyksen yhteydessä jäänyt mitään jäljelle? Siunattiinko ja haudattiinko heidät siellä rintamalla vai vasta kotiseurakunnassa?
Vastaus
Henkilöstön täydennys- ja evakuointiohjesäännön 2. osassa (1941) todetaan kenttähautauksista seuraavaa:
”Ellei kaatuneita voida evakuoida kotiseudulle, haudataan heidät tilanteeseen sopivin sotilaallisin kunnianosoituksin joko lähimpään seurakunnalliseen tai vartavasten vihittyyn sotilashautausmaahan. - - Ruumiinsiunauksen suorittaa siihen kulloinkin määrätty ja, mikäli mahdollista, vainajan oman joukko-osaston pastori.”
Vainajat siis pyrittiin siunaamaan kenttähautauksen yhteydessä. Siunaus tehtiin siltä varalta, että vainajia ei pystyttäisi myöhemmin siirtämään kotipaikkakunnilleen, eli kenttähautojen ajateltiin säilyvän vainajien pysyvinä hautapaikkoina. Sotien aikana kenttähautoihin haudattuja ei tosiaan läheskään aina pystytty siirtämään. Lähdeteoksissa puhutaan vainajien ”siirtämisestä” sekä ”hautaamisesta” kotipaikkakunnilleen, mutta siunausta ei erikseen mainita. Lienee kuitenkin todennäköistä, että sankarihautoihin lasketut on hautaamisen yhteydessä siunattu uudestaan. Ainakin suomalaisten 1990-luvulla Venäjän puolelta löytämät ja kotipaikalleen palauttamat vainajat siunattiin sankarihautoihin. Puoli vuosisataa aiemmin kaatuneiden sotilaiden tuomista kotiin sekä hautaan siunaamista pidettiin arvokkaana heidän uhraukselleen.
Kadonneista todetaan Henkilöstön siirtämis- ja asiapaperien käsittelyohjeissa (1942), että pastorille tulee ilmoittaa kadonneet ja selvitys katoamisesta. Pastori taas huolehtii kadonneen nimen julkaisemisesta päiväkäskyssä ja laatii ilmoituksen katoamisesta. Lisäksi tammikuussa 1940 alettiin perustaa Kaatuneiden evakuoimiskeskuksia, jotka niin ikään merkitsivät ylös tiedot kadonneista sotilaista. Sodan aikana Suomessa toimi kuolleeksijulistamistoimisto, joka selvitti kadonneiden sotilaiden kohtaloita. Selvitysten pohjalta Helsingin raastuvanoikeus saattoi julistaa henkilön kuolleeksi, jolloin tämä voitiin siunata hautaan. Sotasampo-palvelusta voi etsiä kadonneita henkilöitä kuolinsyyn perusteella, jolloin huomataan, että monilla on hautapaikka joko sankarihautausmaalla tai muulla suomalaisella hautausmaalla. Synnyinpaikka sekä hautapaikka vastaavat usein toisiaan, eli heidät siunattiin kotiseurakunnassa. Vainajat, joiden ruumis oli tuhoutunut täysin, siunattiin poissaolevana kentälle jääneenä.
Lähteet:
Henkilöstön Siirtämis- Ja Asiapaperien Käsittelyohjeet HeSKO. Helsinki: Päämaja, järjestelyosasto, 1942.
Henkilöstön Täydennys- Ja Evakuointiohjesääntö: H.T.E.O. Osa 2, Kaatuneiden Huolto. Helsinki: [Puolustusvoimat], 1941.
Nieminen Jarmo, "Viime sotien suomalaiset kadonneet” Ammattisotilas 3/2008, 14—18.
Sillanpää, Jaakko, ja Pekka Kurenmaa. Tie ja sen raivaaja: Kaatuneitten huollon kehittyminen sotiemme 1939-1944 aikana. [Helsinki, Hämeentie 17 B 62]: Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys, 2002.
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ja Aulis Blinnikka. Sotavainajiamme rajan takaa: Suomen sodissa 1939-45 kentälle jääneiden etsinnät ja muiston vaaliminen. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys, 2004.
Puolustusministeriön keskusosaston kuolleeksijulistamistoimisto”. Kansallisarkiston nettisivut. https://portti.kansallisarkisto.fi/fi/aineisto-oppaat/puolustusministeri%C3%B6n-keskusosaston-kuolleeksijulistamistoimisto
Kommentoi vastausta