Maisteri Pasi Heikura tunnetaan mm. Alivaltiosihteerinä, Suomen kansan latteimpien sanontojen erikoisasiantuntijana ja Avantouimarin käsikirjan tekijänä. Tämän kaiken lisäksi hän on kitaristi ja AC/DC-fani, joka tajusi 41-vuotiaana, että Charlie Parker on nero: "kuin mustarastas ja kottarainen kilpalaulamassa toukokuisessa alttosaksofonissa".
Pasi Heikuran Top 14 poukkoilee iloisesti laidasta toiseen!
Suosikkilevyjen listaaminen on toivoton tehtävä. Minulla on levyjä yli kymmenen metriä. Kuuntelen musiikkia valveilla ollessani koko ajan. Kuuntelen musiikkia siivotessani, syödessäni ja työskennellessäni. Ainoastaan luonnossa liikkuessani en kuuntele musiikkia vaan tuulen huminaa.
Suosikkimusiikkini muuttuvat koko ajan ja minulla on pakkomielle varata itselleni vapaus muuttaa mieltäni, joten kaikenlaiset listat lähes sotivat ajatusmaailmaani vastaan.
Neljätoista levyä (14 on syntymäpäiväni ja Johan Cruyffin pelinumero Hollannin maajoukkueessa) on kuitenkin sen verran iso määrä, että pääsemme lähemmäs myös yleistä levytotuuttani, emmekä pelkästään tämänhetkistä poikkileikkausta suosikeistani. Joten Nick Lowen uusin, harvinaisen mehukas The Convincer-levy soimaan ja hommiin:
1.Joni Mitchell: Travelogue (2 cd)
Muutama vuosi sitten huomasin alkaneeni pikkuhiljaa keräillä Joni Mitchellin levyjä. Sitten kaveri kertoi, että Joni on lopettanut levyttämisen ja tehnyt uudelleensovitetun best of-levyn, Traveloguen. Ja himputa soikoon, Traveloguehan on Mitchellin uran parhaiden puolien paraati! Loistavat biisit, käsittämättömän rauhalliset ja nerokkaat sovitukset ja myös artistimme itse on löytänyt lauluunsa sellaisen levollisuuden että oksat pois ja hoitoon! Olen kuunnellut tätä levyä kohta vuoden ajan lähes päivittäin ja se vain paranee!
2.AC/DC: Powerage
Olen aika myöhäinen AC/DC-fani. Nuorena pidin moista musiikkia sivistymättömänä, kunnes 25-vuotiaana opiskelutoverini Reima Rautiainen nauhoitti minulle kokoelmakasetin orkesterin tuotannosta ja olin myyty. Tämähän on silkkaa energiaa puhtaimmassa muodossaan! Kitaramusiikin minimalismin edelläkävijät! AC/DC on myös yhtye, jonka konsertissa opin ensimmäistä kertaa unohtamaan itseni ja heiluttamaan nyrkkiä muiden nahkatakkiin pukeutuneiden kurkku suorana hoilaavien karjujen kanssa, mikä on ajoittain vapauttava taito.
Nykyään omistan auton ja tänä vuonna kevään ensimmäisiä merkkejä oli Powerage-levyn ilmestyminen auton cd-soittimeen. Ehkä yhtyeen paras levy (1978)!
3.Dave Matthews: Some Devil
En enää muista missä törmäsin Dave Matthews Bandin musiikkiin, mutta minua kiehtoi alusta saakka tekijöiden tinkimättömän asenteen lisäksi se, että Matthewsin musiikkia on vaikea määritellä muuksi kuin moderniksi rockmusiikiksi. Vuosi sitten tekemällään soololevyllä Matthews on hiukan herkempi kuin bändilevyillään, mutta tuore melodiamaailma, tiukka intensiteetti ja omapäiset ratkaisut ovat tallella. Ja herranen aika, mitkä soundit! Etenkin kitaroiden aistikas klangi on semmoinen, että jalat menevät alta eivätkä tule ihan heti takaisin!
4.Neil Young: Ragged Glory
Kuulin Neil Youngin Cortez The Killer -kappaleen (levyllä Zuma, 1975) radiosta herkässä iässä ja sen rosoisuus vei mennessään. Vanhemmiten olen hankkinut lähes kaikki Youngin levyt ja ukon tuotannostahan löytyy enemmän mestariteoksia kuin standardiartistilta levyjä ylipäätään. Ragged Glory on Youngin parhaita Crazy Horsen kanssa tehtyjä rokkilevyjä. Simppeleitä biisejä, hurmioitunutta soittoa ja soolot lähtevät lentoon.
5.Madredeus: Paraiso
Portugalissa käynyt ystäväni antoi minulle ensimmäisen Madredeus-levyn. Sen jälkeen hankin toisen. Useampien hankkiminen ei ole vielä ollut tarpeellista, koska yhtyeen yhden tunnelman musiikki on siinä tunnelmassaan niin vahva, syvä ja rikas, etten vieläkään erota levyjen kappaleita toisistaan. Olen aina pitänyt flamencosta, ehkä fadoakin varten sielussa on jokin kolo, johon mikään muu musiikki ei kykene.
6.John Hiatt: Perfectly Good Guitar
John Hiatt on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, joka tekee vanhanaikaisesti hyviä biisejä. Hän myös hyvin perinteisellä tavalla laulaa ne hyvin. Joskus biisit ja tulkinnat menevät jopa loistaviksi, kuten tällä 1990-luvun alussa ilmestyneellä levyllä. Ja taas ollaan tyylillisesti sellaisella rockin, bluesin, kantrin ja popin rajaseudulla, että kaikkea on sopivasti, mutta missään lokerossa ei olla liikaa.
7.Miles Davis: Kind Of Blue
Levy, jonka voisi hitsata levysoittimeeni. Jollei se olisi siellä koko ajan muutenkin. Levy, joka sopii kaikkiin tunnelmiin (ehkä jonkinlainen länsimainen "nuoruuden" riehakkuus tältä toki puuttuu, sen myönnän) kaikkina vuodenaikoina. Vaikka Kind Of Bluen kappaleet perustuvat läpeensä tuttuun blues-kaavaan, sitä kuunnellessa aistii aivan uuden musiikin keksimisen hengen.
8.Thelonius Monk: Straight, No Chaser
Thelonius Monk on ehkä maailman hauskin pianisti. Hän ei ole huumorimuusikko, mutta hänen soolojensa kuunteleminen alkaa kutittaa mukavasti. Monkin käsitys nuottien välisestä ajasta ja niiden keskinäisestä harmoniasta ovat niin omintakeisia ja kaikesta turhasta karsittuja, että ei voi kun nostaa ukolle karvahattua.
9.Stan Getz: Jazz Masters 8
Kokoomalevyt ovat yleensä turhanpäiväisiä, mutta tutustumiseni jazzin nk. kaanoniin on vielä niin alkeellisessa vaiheessa, että kokoelmista on iloa ja opetusta. Etenkin jos kokoelma on hyvä, niin kuin nyt tämä Stan Getz -levy, jossa parasta on Stan Getz. Harvalla soittajalla on niin vahva oma soundinsa kuin Getzillä. Hänen kohdallaan oma soundi ei ole pelkästään sointiväriä ja fraseerausta vaan kokonainen oma elämänfilosofiansa intiimeine nyansseineen ja laajoine pohdiskelevine kaarineen. Se istuu luontevasti bossanovan (Girl Fron Ipanema) sensuellista rytmittelystä kamariorkesterin tukemaan aineettomaan galaksienvälisen tilan tutkimiseen (Her).
10.Grant Green: My Latin Bit
Vaikka olen kaksi kolmasosaa elämästäni soittanut kitaralla rokkia, ylivoimaisesti kaunein kitarasoundi on mielestäni sellainen perinteinen pyöreä jatsisoundi. Grant Green ei välttämättä ole alan maineikkain edustaja, mutta ihastuin miehen latinolevyyn heti, kun vahingossa sen ostin. Tällä levyllä Grant vetää latinostandardit sopivan omintakeisella asenteella niin, että jälki on tuoretta ja raikasta. Jopa tutuista tutuin Besame Mucho saa levyn soittajat innostumaan eksistentiaalisiin sfääreihin. Ja kuulijan myös!
11.Charlie Parker: huokea best of -levy
Hupaisaa hommaa tämä elämä. Kun 1980-luvun lopulla aloin tauon jälkeen opiskella jazzin kuuntelua, kokeilin tietysti Parkeria ensimmäisten joukossa. Vaan olin aivan pihalla miehen tiluttelusta. Dizzyn trumpeteeraus oli silloisille korvilleni paljon ymmärrettävämpää toimintaa ja hylkäsinkin Parkerin liian vaikeaselkoisena ja avantagardistisena. Mutta miten kävi tänä keväänä: kokeilin erästä saamaani halpiskokoelmaa ja tajusin heti, että Parkerhan on nero! Olin tietysti lukenut tuon havainnon aiemmin satoja kertoja, mutta vasta 41-vuotiaana olin kypsä tajuamaan tuon tosiseikan itse! Liikanimi Bird ei tullut ukolle turhaan, niin vaivatonta livertelyä Parkerin soitto on. Kuin mustarastas ja kottarainen kilpalaulamassa toukokuisessa alttosaksofonissa.
12.Stravinsky: Kevätuhri
Jymäkkä malliesimerkki siitä, mitä nero voi saada aikaan, kun alkaa säveltää musiikkia. Äänitin kappaleen kasetille Jyrki Siukosen Soundi-lehdessä olleen kolumnin vuoksi ja ennen kuulemattomat sointimaailmat puhuttelivat oitis. Monen vuoden ajan kaikki muu klassinen musiikki on kuulostanut pikkusievältä näpertelyltä tähän luonnonvoimien kaltaiseen perusteokseen verrattuna.
13.Santana: Caravanserai
Kun muut ikäiseni siirtyivät saumattomasti Hurriganesista punkkiin, minä siirryin Pink Floydista Santanaan. Caravanserai on kitaragurumme moitituimpia levyjä, mutta sitä en tiennyt kuunnellessani sitä natiaisena isoveljeni kasetilta. Ja tunnelma ei ole vuosien aikana muuttunut ollenkaan huonommaksi, yhä toimii latinorytmien siivittämä karavaani-fuusiojazz Saharassa!
14.James Brown: Star Time (4 cd:n boxi)
Uusien musiikkien keksijöistä yksi mojovimmista on ehdottomasti James Brown. Äijä pani funkin perusteita laatiessaan orkesterin pojat nakuttamaan semmoisessa ristirytmiikassa, että siinä on valkoisilla lanteilla tutkimista vuosikymmeniksi. Yksi haaveistani on koota iso yhtye soittamaan JB:n kappaleita, jotta pääsisin itse natkuttelemaan komppikitaraa. Ennen tuota urakkaa tyydyn dantsailemaan tämän perusteellisen boxin tahdissa.
Kuva: Raine Lehtoranta