Blecha, Peter: Taboo tunes : a history of banned bands & censored songs. - Backbeat Books, 2004. - ISBN 0-87930-792-7.
Ei ole mikään varsinainen uutinen, että musiikki on kautta aikojen herättänyt intohimoja paitsi rakkauden, myös vihan ja epäluulon merkeissä. Sekä sanoitukset että musiikkityylit ovat yllättävänkin usein yhteiskunnallisen kiivailun keskipisteessä. Aihetta ei ole kuitenkaan laajemmin käsitelty kirjallisuudessa, mitä voi pitää sekä yllättävänä että pahoiteltavana asiana.
Peter Blechan kirjalla on ansionsa, mutta myös rajoituksensa. Se on erittäin perusteellinen kartoitus Yhdysvalloissa esiintyneeseen - ja edelleen esiintyvään - populaarimusiikin kokemaan vainoon ja sensurointiin. Blecha on itse taustaltaan muusikko ja tuntee aiheensa. Kirja tulee myös tähän päivään kuvaamalla karmaisevan eloisasti, millä tavalla George W. Bushin hallinto on hyökännyt musiikintekijöitäkin vastaan, erityisesti syyskuun 2001 tapahtumien jälkeen.
Valitettavaa on, että Blechan käsittely rajoittuu käytännössä Yhdysvaltoihin ja vain hipaisee musiikin ja sensuurin suhdetta historiallisesti muualla maailmassa. On ymmärrettävää, että Blecha tuntee lähinnä oman maansa surullisen sensuurihistorian, mutta lukijan kannalta olisi ollut arvokasta saada ainakin jonkinlaista vertailevaa kuvaa siitä, mitä muualla maailmassa on tapahtunut. Onhan selvää, että vaikka Yhdysvaltain historia tarjoaa häkellyttävän jatkumon musiikintekijöiden vainoa, moinen meininki ei ole maailmassa ainutlaatuista (taleban-hallinnon Afganistan saattaa olla tässä suhteessa äärimmäinen esimerkki). Blechan teos ei siis kelpaa yleiseksi aiheen esittelijäksi, mutta omassa kategoriassaan se on onnistunut.
Uskonto, huumeet, seksi - siinä kolme keskeistä sensuurin aihetta Yhdysvalloissa läpi sen historian. Blechan kertomus ei ole neutraali, hän asettuu selkeästi puolustamaan taiteilijan oikeutta ilmaista näkemyksensä. Kirjoitustyyli on terävä ja älykäs, sensoreiden puuhia kuvatessaan erittäin ironinen ja voimakas. Blecha käyttää laajaa sanastoa, jonka kohdalla ainakin itse jouduin muutaman kerran kääntymään sanakirjan puoleen.
Kautta koko kirjan toistuu ja kertautuu sama teema: musiikin ja sen tekijöiden kimppuun käyvät aina samat yhteiskunnalliset piirit, uskonnolliset ja äärioikeistolaiset kiihkoilijat. Merkittävä juonne on myös sensoreiden loputon väkivaltaisuus ja vihamielisyys kaikkea erilaisuutta kohtaan. Vaikka samat voimat juhlapuheissa vannovat vapauden nimeen, käytännön tasolla sananvapaus on aina koskenut vain rajoitetusti musiikintekijöitä tai muuten vain erilailla ajattelevia. Yhdysvaltalaisessa rotuerotteluun, uskonnolliseen kiihkoiluun ja jyrkkään eriarvoisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa vaino on ollut historiallisesti myös hyvin organisoitua - pahimmillaan ylimmän valtionhallinnon tasolla -, ei pelkästään satunnaista lynkkausilmiötä.
Lukijan mieliala vaihtelee koko ajan raivon ja hillittömän naurun välimailla. Kiihkoilijoiden hirvittävä sitkeys ja häikäilemättömyys herättävät raivon lisäksi myös masennusta ja suoranaista sääliä, mutta toisaalta samaan kiihkoiluun erottamattomasti liittyvä loputon typeryys ja absurdi järjettömyys (liimataan rivosta sanoituksesta varoittava kyltti instrumentaalimusiikkia sisältävän levyn kanteen) herättää väkisin hilpeyttä. Jonkinlaista valoa loihtii näkymään myös se tosiasia, että monessa tapauksessa ankara sensurointi on johtanut mainioon myyntiin ja listamenestykseen.
Sitäkään ei voi olla miettimättä, miten helppoa musiikintekijän elämä koti-Suomessa sentään on. On meilläkin esiintynyt käsittämätöntä ahdasmielisyyttä ja typerryttävää sensuurihalua, mutta kyllä ne kaikki Yleisradion "kiellettyjen levyjen listat" sun muut ovat vähäistä jenkkimeiningin rinnalla. Meillä ei sentään kenenkään tarvitse pelätä henkensä edestä. Silti jää kirjan jälkeen tunne, että pitäisi tämän asian historia Suomessakin tutkia ja dokumentoida kunnolla. Tuoreissa populaarimusiikin historiikeissa siihen viitataan, mutta kokonaisvaltaista tutkimusta ei tietääkseni ole olemassa.
Onko musiikki sitten todella niin valtaisa yhteiskunnallinen voima, että sitä on vallassa olevien pakko pelätä ja vihata? On se, todistaa Peter Blecha. Olen taipuvainen yhtymään tähän näkemykseen. Yksi laulu voi kiteyttää sellaista, mihin ei riitä tuhat kirjaa tai televisio-ohjelmaa. Siksi ne, jotka pelkäävät ja vihaavat kaikkea uutta, vihaavat ja pelkäävät myös musiikkia.
Heikki Poroila